26-vuotiaaksi asti kirjailija Kjell Westö oli sataprosenttinen kaupunkilaissielu. Sitten hän löysi Korppoon ja kunnosti saarelle talon, josta ei aio luopua ikinä.
Mikä?
Kirjailija Kjell Westön kakkoskoti Korppoossa, Turunmaan saaristossa.
Koko?
60 neliötä alakerrassa, 30 neliötä vintillä. Lisäksi saunarakennus, jota Westö käyttää myös työhuoneenaan. Tontilla on puutarha, jossa kasvaa muun muassa omenoita, karviaisia ja luumuja.
Erityistä?
Torppa. Kuva: Kaapo Kamu
Torppaa ympäröi suurehko puutarha. Talvet eivät ole lumisia enää Korppoossakaan. Yli satavuotiaan talon rakennuttaja oli merikapteeni, jonka kerrotaan hukkuneen.
– Menetin sydämeni Korppoolle 1988, jolloin vietimme täällä ensimmäisen kesämme. Minä, vaimoni ja esikoispoikamme asuimme silloin vuokralla pienessä rantasaunassa noin kilometrin päässä appivanhempieni mökistä. Korppoolla on aina ollut vaimolleni suuri merkitys, sillä hänen isänsä työskenteli täällä jo 50-luvulla tullimiehenä.
– Syksyllä 1989 menimme katsomaan vaimoni kanssa autiotaloa, joka oli jäänyt tyhjilleen edellisen asukkaan kuoltua. Rakennus oli kaameassa kunnossa, mutta ihastuimme siihen heti. Seuraavana juhannuksena ostimme talon noin 100 000 vanhalla markalla, puolet summasta oli lainaa. Sitten mietimme, mitä talollamme oikein tekisimme. Minä istuin kuulemma tuossa kalliolla ja manasin, että miksi hemmetissä olemme tämän edes ostaneet.Alkoi 15 vuotta kestänyt perusteellinen remontti.
Alkuperäisiä huonekaluja. Kuva: Kaapo Kamu
Päärakennuksessa on yhä paljon alkuperäisiä huonekaluja kuten penkkejä, senkkejä ja pesukaappeja.
– Niiden lisäksi olemme sisustaneet ihan tavallisilla Ikeasta tai Iskusta hankituilla huonekaluilla, Westö sanoo.
– Keittiön mädäntyneen lattian kaivoimme auki peruskallioon asti, jotta lattia saatiin hengittämään. Kannoimme talosta ulos loputtomasti roinaa ja vanhoja sanomalehtiä. Minä konttasin vintillä hengityssuoja turvanani, kun tuttu lääkäri oli varoitellut, että näin vanhassa rakennuksessa saattaisi elää tuberkkeli-bakteereja.
– Puutarhakin oli täysin villiintynyt. Kun kaivoimme pihalle ojia, lapiot kolahtelivat peltipurkkeihin ja lasipulloihin. Alussa emme uskaltaneet antaa poikiemme juoksennella nurmikolla avojaloin.
– Päätimme korjauttaa kuistin ikkunat, jotka maksoivat 4 000 markkaa. Laman keskellä pyristelleelle pienituloiselle perheelle se oli valtava summa. Nyt olemme ikkunoista iloisia. Kuisti on samannäköinen kuin 1900-luvun alussa, jolloin talo rakennettiin.
Keittiöstä pääsee vintille, eteisen kautta. Kuva: Kaapo Kamu
Westön kesäasunto ei ole mikään design-museo, vaan yli 100-vuotiaan rakennuksen tuomaa tunnetta, sielua ja romantiikkaa tulviva kakkoskoti. Juuri sellainen kuin Westö ja hänen vaimonsa ovat halunneet.
– Yläkerran kunnostimme kesäasuttavaksi vuonna -97. Vaikka vintin myötä neliöitä on nyt 90, kutsumme taloa yhä torpaksi. Remontin suorittivat pääosin paikalliset kirvesmiehet. Oma panokseni oli ojien kaivamisen lisäksi lähinnä hajottamista ja siivoamista. Tai no, rakensin minä itse kirjahyllyn ja puolet ulkohuussista. Siitäkin nyt jo edesmennyt käsityönopettajani olisi ollut yllättynyt. Veistonumeroni koulussa oli useimmiten vitonen.
– Olen syntyperäinen helsinkiläinen. Vaikka viihdyn kotonamme Viiskulmassa ja työhuoneellani Kalliossa, missään en tunne oloani yhtä rauhalliseksi kuin Korppoossa. Alusta lähtien vietimme täällä perheen kanssa paitsi kesäloman myös viikonloppuja. Elimme yksinkertaista elämää. Rahaa oli juuri sen verran, että pärjäsimme.
– Söimme haukea melkein joka päivä, ja muut perheenjäsenet tulivat sille jo lähes allergisiksi. En minä, sillä kalastuskärpänen puri minua vakavasti jo 90-luvun alussa. Viime vuosina en ole työkiireiden vuoksi ollut täällä henkisesti niin läsnä kuin toivoisin. Tilani, jota kutsun luonnon alijäämäksi, näkyy myös kalastamisessa. En saa saalista, koska kalastuksessa tarvittavat vaistot ovat hiljaa. Toki kalakannatkin ovat pienentyneet.
Kalastus on Westölle elämäntapa. Pikkuhuoneen seinältä löytyy kymmeniä vieheitä.
– Joskus niitä oli paljon enemmänkin. Tässä ovat vain ne, joita oikeasti käytän.
Vieheet pikkuhuoneen seinällä. Kuva: Kaapo Kamu
– Pidän siitä, millaisena syksy täällä näyttäytyy. Lokakuun kuulaus, korkea ilma, täyteläiset värit, ruska. Myöhäissyksyn ankaruudessakin on jotain hyvin kaunista. Muistan marraskuun -95. Tulin tänne kalastamaan, kun nousi hirvittävä lumimyrsky. Istuin yksin talossa ja katselin ulos. Ei ollut puhelinta, eikä televisiota. Kuuntelin säätiedotuksia transistoriradiosta ja odotin, että myräkkä olisi loppunut. Lunta satoi 60–70 senttiä. Mitään ei voinut tehdä, mutta muistan olleeni silloinkin täällä onnellinen.
– Oman saunan rakensimme päärakennuksen viereen vuonna 2002. Siihen saakka olimme peseytyneet usein appivanhempieni saunassa. Omaa suhdettani Korppooseen on viime vuosina määrittänyt työni kirjailijana, ja juuri saunakamariamme olen käyttänyt työhuoneenani. Esimerkiksi uuden Älä käy yöhön yksin -romaanini epilogi on kirjoitettu kokonaisuudessaan siellä. Korppoo näkyy kirjoissani muutenkin. Runsas luonnon, miljöön ja sään kuvaaminen on osittain peräisin täältä.
Kuva: Kaapo Kamu
– Tapani kirjoittaa on kuluttava. Elän täysin fiktiivisessä maailmassa, kävelen torpan ja saunarakennuksen väliä ja käväisen keittiössä tekemässä mekaanisesti ruokaa. Aamuisin, juuri ennen töiden aloittamista, menen puutarhaan ja juon kahvit rumassa lepotuolissa, jonka taisin ostaa vaimoltani salaa Jyskistä tai jostain. Kutsun tuolia ajattelutuoliksi. Minulla on tapana istua siinä silloinkin, kun mitään kummempaa ajattelemista ei edes olisi.
– Kirjoittaessani olen mökillämme useimmiten yksin. Perheeseen pidän yhteyttä kännykällä. Opin jo 90-luvulla, että kalastus ja intensiivinen kirjoittaminen eivät sovi yhteen. Niinpä rentoudun iltaisin soittamalla sähkökitaraa, usein juuri saunarakennuksessa. Unelmani olisi soittaa 60-luvun retro-soul-bändissä. Sellaisessa, jonka jäsenillä olisi tummat puvut ja aurinkolasit.
Kuva: Kaapo Kamu
Syksyisin Westö soittaa sähkökitaraansa saunakamarin lisäksi myös torpan pikkuhuoneessa.
– Se on meille tärkeä paikka. Punainen lukutuoli, rahi sekä pöytä, johon mahtuvat nuottivihko ja viinilasi. Huone toimii myös lukunurkkauksena.
– Olen ominut saunakamarin aika lailla itselleni. Päärakennuksessa oleva punainen lukutuoli ja rahi ovat vaimoni tilaa. Nyt kun pojat ovat isoja, torpan yläkerta on jäänyt vähälle käytölle. Yläkerran keskihuoneeseen hankittiin pojille televisio. Sillä saimme houkuteltua heitä tänne jonkin aikaa, mutta teini-iässä he alkoivat jäädä Helsinkiin. Pojat nauroivat taannoin, miten minä melkein pakotin heidät aikanaan mukaani kalastamaan, vaikka ei poikia olisi huvittanut. Mutta viime kesänä he vierailivat taas täällä.
– Kesäisin meillä käy aika paljon vieraita. Joskus edelliset vieraat ovat vasta lähdössä, kun uudet jo soittavat olevansa lautalla. Saunakamari toimii siis myös vierashuoneena. Väriltään se, niin kuin torppakin, on aina ollut punamulta. Minusta siinä värimaailmassa on jotain rauhoittavaa.
Kuva: Kaapo Kamu
– Appiukkoni kuoli viime keväänä. Olimme läheisiä, sillä juuri appeni näytti minulle Korppoon parhaat kalastuspaikat. Tuntuu oudolta, että hän ei ole täällä enää läsnä. Yksi aikakausi Korppoossa on päättynyt siis myös minulle.
– Emme ole vaimoni kanssa selvittäneet, mikä oman torppamme nykyarvo mahtaisi olla. Meitä ei kiinnosta. On todennäköisempää, että vaihtaisimme asuntoa Helsingissä kuin että luopuisimme mökistämme. Tämä paikka on minulle melkein pyhä. Jos ihmiset jätetään pois laskuista, mikään muu maailmassa ei edusta minulle sellaista pysyvyyttä kuin tämä. Läheisenikin sanovat, että täällä minä vaikutan onnellisemmalta kuin missään. Voisin hyvin kuvitella istuvani ajattelutuolissani vielä 88-vuotiaana ja juovani kahvia.
Kuva: Kaapo Kamu
– Olen usein paennut tänne Helsinkiä, etsiäkseni joko kirjoitusrauhaa tai mielenrauhaa. Toistaiseksi olen viettänyt täällä sen verran lyhyitä aikoja, että en ole ehtinyt ikävöidä mitään. En edes ihmisiä, sillä olen aina ollut hyvä olemaan myös itsekseni.
– Unelmani on, että tulevaisuudessa voisin asua täällä huhtikuusta joulukuun alkuun. Silti on myönnettävä, että kun marraskuu koittaa, alan kaivata suihkua ja sisävessaa. Silloin sitä huomaa, että loppujen lopuksi olen kuitenkin pehmeä kaupunkilaispoika siitäkin huolimatta, että juureni ovat tukevasti maaseudulla. Viimeisen 500 vuoden aikana, aina omiin isovanhempiini saakka, suvussani ei ole juuri muita kuin talonpoikia ollutkaan. Mutta vielä 80-luvun puolivälissä en olisi itse voinut kuvitellakaan, että nyt 48-vuotiaana viihtyisin maalla näin hyvin. Korppoo vei sydämeni. Saman tien.
Lue myös: Kjell Westön mielipuuhat
Tilaa Divaani-lehti tarjoushintaan
Teksti: Antti J. Peltonen
Kuvat: Kaapo Kamu