Kolumni: ”Äiti, se peli on mennyt mun aivoihin” – nämä neljä tilannetta kertovat kipeästi, miksi lapsi ei voi olla vastuussa ruutuajastaan

Uutissivustot ja naistenlehdet ovat pullistelleet viime aikoina paljon juttuja, jotka tuovat vanhemmille synninpäästöä rajoittamattomasta kännykkäajasta. Samaan aikaan digitaalisia välineitä tuodaan yhä nuorempien arkeen niin kotona kuin päiväkodeissa ja esiopetuksessa.

5-vuotiaan esikoispojan äitinä luen näitä uutisia – ja varsinkin niihin liittyviä kommenttiketjuja – hämmentyneenä. Mieleeni tulee satu keisarin uusista vaatteista: Kaikki ihastelevat kehitystä ja hehkuttavat uusia oppimisen tapoja, mutta todellisuutta ei sano kukaan ääneen.

Eivät peruskouluikäiset lapset toivo uutta tai ensimmäistä puhelinta joulupukilta niiden tiedonhankintaominaisuuksien takia. Eivät tuon ikäiset lapset uppoudu elämyksellisiin oppimisympäristöihin muualla kuin koulussa.

Uskallan väittää: Suurin osa lapsista pelaa, ja monella pelaamisen määrät ja tavat vievät hämmentävän ison osan lapsen päivästä ja ajatuksista.

Näin asia on, vaikka tutkijat kuinka muistuttaisivat, että kännykällä voi tehdä paljon muutakin kuin pelata. Näin on, vaikka vanhemmat kuinka kertoisivat laitteen hyödyistä vaikkapa tähtien tunnistamisessa.

Samalla peleistä ja videoista on tullut monessa perheessä vallankäytön väline, jolla lapsi hallitsee aikuista ja päinvastoin. 

Syksyn aikana olen todistanut tilanteita, jotka ovat olleet monella tavalla pelottavia. Pian lapseni menee kouluun ja oman puhelimen hankinta tulee ajankohtaiseksi. Mitä voisin tehdä, jotta lapseni ei joutuisi puhelimen pauloihin – mielikuvituksensa, ystävyyssuhteidensa tai jopa henkensä kaupalla?

1. Ajan kohti kotia syksyisen iltapäivän ensihämärissä. Näen jo kaukaa pienen koululaisen, joka lähestyy suojatietä. Hän on vielä sellainen, jonka reppu näyttää vielä suhteettoman isolta kantajaansa verrattuna. Hidastan ja niin hidastaa koululainenkin, vaikka katse pysyy tiiviisti kännykässä. Pysähdyn ja niin pysähtyy koululainenkin – mutta sen verran puhelin on häirinnyt pienen havainnointikykyä, että koululaisen matka pysähtyy keskelle suojatietä, autoni eteen.

Edelleenkään katse ei nouse puhelimesta. Pienet sormet näpyttävät jotain kiivaasti – ehkä viestiä äidille, ehkä peliä, ehkä koulutehtävää. Sekunnit kuluvat, mutta katse ei nouse. Lopulta avaan ikkunan ja huudan, että oletko menossa. Säikähtänyt, kysyvä ilme kääntyy minuun, mutta pian puhelin saa vallan ja tien ylitys jatkuu. Puhelin on vienyt kuulon ja näön ja ajatukset. Ehkä pelissä on juuri ratkaisevat hetket menossa.

Samanlaisia zombieita katse kännykässä virtaa koulusta ja kouluihin tasaisena virtana. Vähissä ovat he, jotka puhuisivat kaverille jostain muusta kuin kännykässään olevasta pelistä tai videosta.

Digitaaliset oppimisympäristöt voivat olla tärkeitä, mutta pitäisikö pienten oppia ensin kulkemaan turvallisesti tässä ihan oikeassa ympäristössä?

2. Saavumme lauantain ostosten lomassa perheravintolaan, jossa on jo ovella omituinen tunnelma. Lähes kaikissa pöydissä lapset tuijottavat jonkinlaista ruutua, samoin kuin suurin osa aikuisista. Istumme alas ja katsomme ihmeissämme, kun pieni tyttö syö ranskalaisia toisella kädellä ja pelailee toisella kädellä jotain tabletillaan.

Tilaamme ruuat ja poikamme kertoo meille jotain pikkulegostaan. Yhtäkkiä tarjoilija huudahtaa naurahtaen: ”Hei anteeksi, teille ei vielä ollutkaan annettu tätä tablettia” ja ojentaa rasvasta tahraisen laitteen pojallemme.

Poissaoleva tunnelma saa selityksen. Poikamme katsoo meitä ihmeissään ja kysyy, saako tässä ravintolassa pelata.

Moni tarjoaa tablettia ja pelejä ensiavuksi tilanteisiin, joissa lapsella on mahdollisuus pitkästyä. Ravintolakäynnit, pitkät automatkat ja lentomatkat ovat tilanteita, joissa aikuinen tekee usein kaikkensa, jotta lapsi olisi tyytyväinen.

Tekee kaikkensa vai tekee sen helpoimman, eli ulkoistaa lastenhoidon älylaitteelle?

Kyllä meilläkin 5-vuotias saa pelata ja katsella ohjelmia puhelimesta. Ruutuaikaa ei kovinkaan tarkkaan rajoiteta – jos ollaan kipeitä tai äiti on aamulla tosi väsynyt, saattaa ohjelmat pyöriä televisiossa luvattoman kauan. Mutta ravintolaan ei mennä pelaamaan. Uskon (ja olen todistanut), että se on loputon suo – kun lapsi oppii, että ravintolassa tai autossa saa pelata, alkaa helposti kiukku tai kaupankäynti. ”Jos syön yhden perunan, saanko sitten pelata?” ”Olen nätisti, jos saan pelata.” ”Jos en saa jälkkäriä, saanko pelata (tai toisinpäin)”? ”Jos käyttäydyn tai lähden kotiin kiltisti, saanko pelata?”

Yhtäkkiä vanhempi on luonut itse tilanteen, jossa olemista helpottava asia tuokin mukanaan liudan ongelmia. Lapsi tietää, mistä naruista vetää, eikä hän toisaalta pian enää ehkä keksikään, mitä muuta tylsinä hetkinä voisi tehdä.

3. ”Ihanaa, että lapsemme sai iltapäiväkerhopaikan. Kaikille tokaluokkalaisille ei paikkoja tänä vuonna annettukaan”, ystäväni huokaisi. Olin heidän puolestaan iloinen ja sanoin, että onhan se kiva, ettei niin pienen tarvitse pärjätä vielä yksin kotona pitkää iltapäivää.

”Niin, ei me siitä olla huolissaan, kyllähän hän pärjäisi ja isosiskokin olisi siellä kotona. Mutta tiedämme, ettei hän tekisi mitään muuta kuin pelaisi koko iltapäivän. Ei sitä pystyisi millään säännöillä rajoittamaan.”

Niin tästä supernannysta, joka viihdyttää lasta ja laannuttaa kiukut, onkin tullut vanhempien vihollinen, jolta vain koulun järjestämä iltapäivätoiminta pelastaa. Kännykkä on oltava yhteydenpidon ja tabletti tehtävien takia. Niihin voidaan asentaa erilaisia lukkoja ja estoja ikärajojen mukaisesti, mutta koukuttavaa tasohyppelyä tai taistelupeliä ei niin vain estetäkään.

5-vuotias poikani on sanonut jo useamman kerran: ”Äiti, se peli on mennyt mun aivoihin. Mä en voi ajatella muuta kuin sitä”. Ja nyt puhutaan yksinkertaisesta peikkopelistä, kun hän on saanut pelata sitä muutamana päivänä peräkkäin.

Olen huomannut, että yksinkertaisimmatkin pelit syrjäyttävät lapsen mielikuvitusta helposti. 5-vuotiaalle nopeatehoisena lääkkeenä toimii vielä pelitauko, perheen yhteiset leikit ja retket sekä kaverikyläilyt.

Enemmän itsestään vastuussa oleva kouluikäinen joutuu vastustamaan peliseireenien kuiskailua yksin. Tätä ei helpota se, jos lapsen kaveritkin ovat yhtä koukuttuneita. Moni menee koulun jälkeen kaverin luo pelaamaan. Omassa lapsuudessani tv-pelimaratoneja katkaistiin menemällä ulos – nyt laitteet ovat lapsella aina mukana.

Se, että kouluikäinen lapsi pelaa vanhemman valvonnassa tunnin tai pari, on vain pieni osa siitä, kuinka kauan hän todellisuudessa viettää ruutujen ääressä. Tämä tuntuu usein unohtuvan, kun keskustellaan sallitusta peliajasta.

4. ”Meidän vauvaa ei kiinnosta enää omat lelut ollenkaan. Se haluaisi leikkiä vain kännyköillä ja kaukosäätimillä.” Näin kirjoitti eräs äiti vauvaryhmään ja sai vastaukseksi monen huvittuneen äidin vastaavanlaisia kokemuksia.

Oma yhdeksän kuukauden ikäinen lapseni on samanlainen, eikä se huvita minua ollenkaan. Mietin nimittäin, mistä se voisi johtua ja tajusin surullisen tosiasian. Jo pieni lapsi havainnoi ympäristöään ja peilaa itseään ja omaa käytöstään vanhempiinsa. Mitä muuta kodin esinettä suojelemme lapselta samalla tarmolla kuin digilaitteita? Mikä muu laite saa täyden huomiomme piippaamalla – monta kertaa päivässä? Mikä muu laite saa meidät nauramaan, innostumaan ja uppoutumaan itseensä samalla tavalla kuin puhelin tai tabletti? Televisio tekee saman, mutta siinä päätämme itse laittaa sen päälle tai pois päältä. Kännykkä on aina päällä, vaikka se olisikin pimeänä.

Lastenpsykiatrian erikoislääkärin Marjukka PajulonHelsingin Sanomissa esittämä huoli siitä, että äidit eivät enää katso imettäessään vauvojaan vaan keskittyvät puhelimeen, ei ole mielestäni täysin tuulesta temmattu. Monet äidit ovat loukkaantuneet Pajulon sanoista ja puolustautuneet esimerkiksi sillä, että kautta aikain äidit ovat lukeneet neuvolan odotushuoneessa naistenlehtiä tai keskustelleet toisten äitien kanssa hiekkalaatikolla eivätkä vain tuijottaneet lastaan.

Lehti ei kuitenkaan seuraa neuvolasta bussipysäkille, bussista kotipihalle, pihalta ruokapöytään, ruokapöydästä sohvalle, sohvalta sängylle ja jatkuvasti muistuta itsestään vaatien huomiota ja välitöntä reagointia.

Vaikka koen, että olen kyllä tuijotellut vauvaani päivittäin pitkiäkin aikoja, Pajulon näkemys aiheutti piston sydämessäni. Ehkäpä sen kännykän voisi todella jättää välillä omiin oloihinsa, äänettömälle, pois houkuttelemasta meistä ketään pauloihinsa.

En millään usko, että ruutu- ja peliajan rajoittaminen estäisi lasta kasvamasta diginatiiviksi, joka rakentaa eri kanavissa sosiaalisia verkostoja ja oppii pelien ja tablettien avulla maailmasta paljon enemmän ja tehokkaammin kuin me vanhemmat voimme edes ymmärtää.

Kirjoittaja on kolmekymppinen päiväkoti-ikäisen pojan ja tyttövauvan äiti, joka haaveilee viikon kestävästä hiljaisuuden retriitistä ja siististä kodista. Molemmat ovat tässä elämänvaiheessa melkoisen tavoittamattomissa.