Jos Suomi haluaa jatkuvaa menestystä nuorten MM-kisoissa, keikkaluontoisten setämiesten valmentajasopimukset on huuhdottava vessanpöntöstä alas.
Alkuun hieman Jääkiekkoliiton valmennuskulttuurista. Hannu Jortikka valmensi Nuoria Leijonia kolmet kisat peräkkäin vuosina 1987-89. Sen jälkeen ainoastaan Jarmo Tolvanen (1992-93), Harri Rindell (1995-96) ja Erkka Westerlund (2002-03) ovat valmentaneet nuorten maajoukkuetta pidempään kuin vuoden kerrallaan.
2010-luvun päävalmentajien keski-ikä on 50 vuotta. Se ei ole koskaan ollut yhtä korkea. Ääripään mallina toissa vuoden kisoissa Jortikka oli viidennessä valmentajakierrossaan nuorten peräsimessä, kun mittarissa oli 58 ikävuotta.
Yksi ongelma synnyttää toisen. Jääkiekkoliitto ei saa sitoutettua päävalmentajaksi nuoria kovia nimiä, mikä johtaa siihen, että mennäänkin aidan matalasta kohdasta yli ja palkataan pätkäsopimuksella liiton sananmukaisesti vanha tuttu ja hyvä veli.
"Lisää inspiroivia valmentajaluonteita, ei setämiehiä. Herätys nyt."
Mikä raikas tuulahdus olikaan, kun Karri Kiven valmentajasopimus alle 20-vuotiaiden päävelmentajaksi aikanaan julkistettiin: 2+1 vuotta! Kiven valmentajakausi olisi voinut siis huipentua viime vuoden kotikisoihin. Siinä kävi kuitenkin niin, että Kivi onnistui työssään liian hyvin. SM-liigan mestaruutta seurasi nuorten MM-kulta heti ensimmäisenä vuonna, ja niin KHL:stä tuli sellainen tarjous, mistä Kiven ei kannattanut kieltäytyä.
Pitäisikö liiton kilpailla KHL-rahojen kanssa? Ei todellakaan, siitä joutuisi vararikkoon ja kadotukseen. Mutta jatkuvuutta ja nuorekkuutta tarvitaan.
Nuorekkuus ei tässä yhteydessä tarkoita automaattisesti nuorta ikää, vaan kykyä löytää sama aaltopituus juniori-ikäisten pelaajien kanssa. Silloin tapahtuu nuorten MM-kisoissa merkittävä asia eli saadaan tunnetasolla joukkueesta paras irti. Siihen eivät ole setämiehet Rautakorpi tai Jortikka pystyneet – Uramasta puhumattakaan. On muuten ihailtavaa, miten upeasti luonteeltaan perusjuro Jukka Jalonen siinä viime vuonna onnistui.
Jääkiekkoliiton täytyy herätä ja tarjota suojatyöpaikat muualta kuin näin tärkeistä tehtävistä. Nykyisellään asetelma on täysin kieroutunut.
Päävalmentaja Rautakorpi vastaa tuloksesta huippu-urheilujohtaja Uramalle, joka taas raportoi eteenpäin liittoon. Mutta hetkinen. Urama toimii samalla joukkueen apuvalmentajana eli siinä mielessä Rautakorven alainen. Mutta sitten taas liiton puolella esimies. Ja Urama toimittaa huippu-urheilujohtajana raportin liitolle tuloksesta, josta hän on myös itse vastuussa.
Sanoinko jo hyvä veli -kerho?
Mennään hetkeksi toiselle puolelle maailmaa, maailman juniorikiekkoilun ykkösmaahan Kanadaan ja täkäläiseen valmennuskulttuuriin. Ylivertaisen materiaalin takia valmennuspuolen jatkuvuus ei ole yhtä tärkeässä asemassa – ylivoimaisella yksilötaidolla kaatuu paraskin joukkuepeli – mutta nuorekkuus on. Kanadan nuorten päävalmentajahistoriaa voi selata kauas historiaan. Mistä kaikki valmentajat tulevat? Juniorisarjoista.
Suomen seuraava päävalmentaja on Jussi Ahokas. Okei, sopimus on "vain" mallia 1+1 vuotta eli se siitä isommasta jatkuvuudesta, mutta muuten hän on erilainen valinta. 36-vuotiaalla Ahokkaalla on kokemusta ainoastaan junioreista ja naisten maajoukkueista. Viime vuonna hän toimi ensimmäistä kertaa maajoukkueen päävalmentajana. Karismaattiselta vaikuttavan Ahokkaan johdolla Pikkuleijonat marssi alle 18-vuotiaiden maailmanmestaruuteen. Hyvä valinta, ehkä rohkeakin, vähän kanadalainen.
Sormet ristiin ja kansalaisaloitteita tekemään sen eteen, että jatkossakin liiton valinnat ovat mallia jussiahokas. Lisää inspiroivia valmentajaluonteita liittoon töihin, ei setämiehiä. Herätys nyt.