Kuulostaa erikoiselta, mutta Leijonien torstainen Kanada-tappio teki vain hyvää. Sen myötä Jääkiekkoliitto ei voi enää piiloutua jatkuvan kultasateen alle. Laiva vuotaa jo nyt ja tilanne vain pahenee, kun Jukka Jalonen vetää tulpan irti, kirjoittaa MTV Urheilun toimittaja llari Savonen.
Leijonien ylle on rakentunut narratiivi: ei jos, vaan kun he menestyvät. On voitettu SM-liiganipuilla mestaruuksia, on voitettu olympiakultaa hybridimiehistöllä ja on voitettu MM-kotikisat NHL-miesten avulla.
Kultaa on tullut ovista ja ikkunoista sisään, niin kuin Leijonien hyökkääjä Teemu Hartikainen sanoi torstaina. Menestys on kulminoitunut Jukka Jaloseen, kolminkertaiseen maailmanmestariin, Leijonakuninkaaseen.
Pelin ymmärtäjään, joka on oppinut vuosien varrella saaduista kokemuksista. Jalonen teki tänä keväänä yhden virheen. Hän luotti liikaa näkemyksiinsä, eikä hän tehnyt tarvittavaa liikettä, jolla Leijonat olisi saanut sen ykkösnimen eli Mikko Rantasen lentoon.
Samaan aikaan Jalonen teki taas uuden palveluksen Suomen kansalle.
Leijonien torstainen tappio siirtää katseet kriisipesäkkeen keskelle.
Koska fakta on se, että suomalainen jääkiekko voi huonosti. Erityisesti sen ruohojuuritasolla.
Kommentti jatkuu kuvan alla.
***
Hetkinen, hetkinen, miten näin voi väittää kaiken maajoukkue-, CHL- ja NHL-menestyksen yhteydessä? Pitää katsoa syvälle nykyhetkeen, jotta näkee tulevaisuuteen.
Kaiken keskiössä on Suomen Jääkiekkoliitto. Suomen seuratuimman urheilulajin kattojärjestö, joka ohjaa maajoukkuetoimintaa ja kaikkia SM-liigan alapuolella operoivia sarjoja.
Eikä nyt voi väittää, että Liitto ohjaa. Se säheltää, rikkoo, töpeksii, pilaa, eikä ainakaan johda.
Suomalaisessa jääkiekkoilussa tapahtui valtava muutos vuonna 2016, kun lajin pitkäaikainen suurmies Kalervo Kummola siirtyi sivuun Jääkiekkoliiton johtajan paikalta.
Maailmassa ei ole toista ”Kalea”, rautakansleria, Suomen jääkiekon nykytilan tärkeintä hahmoa. Muutoksen kohdalla saattoi odottaa, että pudotus on edessä. Mutta että se on ollut näin kova?
Liiton nykyinen puheenjohtaja Harri Nummela on päässyt nauttimaan siitä työstä, millä Suomi on nostettu nykyiseen, johtavaan asemaan. Hän ei ole tehnyt yhtään mitään sen eteen, että menestys olisi mahdollista myös jatkossa.
Tärkeintä on ollut se, että ulkosivu näyttää hyvältä, yritysvieraat ovat tyytyväisiä ja rahaa virtaa kassaan. Onhan hän pankkimiehiä.
Nummela on ollut täysin avuton niillä hetkillä, kun hänen olisi pitänyt osoittaa edes jonkinlaisia johtajan merkkejä.
On ollut rasismikohua, naisten maajoukkueen karmivaa sekoilua, Mestiksen totaalista johdatusta tyhjään välitilaan ja uuden toimitusjohtajan palkkaamista KHL-Jokereista. Toimitusjohtajan paikalle löytyi juuri sopiva mies, samanlaisella periaatteella. Tärkeintä on se, että päästään vetämään jätkien kanssa keittoa kisoihin! Ja niin on myös tehty.
Nummela on juuri ja juuri saapunut selittelemään kohuja, sanomatta oikeasti yhtään mitään. Mainittu linja toimisi liike-elämässä, mutta ei jääkiekon karskin alakulttuurin keskellä.
***
Samaan aikaan Jukka Jalonen on pitänyt kaksin käsin kiinni tulpasta, jotta se ei irtoa pohjasta. Luojan kiitos hän sai nyt miekan käteensä, jonka voi ujuttaa pohjaan niin, että kädet saavat edes hetkeksi happea.
Sitten onkin hyvä poistua helikopterilla paikalta. Laivan kannelle jäävät viittomaan liiton miehet setelisalkut käsissään, krapulassa hikoillen.
”Älä Jukka perkele vie sitä miekkaa, myö upotaan!”
Jalonen ei pelkästään vastaa Leijonista, vaan myös poikamaajoukkueiden valmennuksen johtamisesta. Sen päälle nykytoimenkuvaan eli yhdistettyyn päävalmentajapestiin ja Suomen Jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtajan rooliin kuuluvat muun muassa kokonaisvaltainen maajoukkuetoiminnan läpikäynti, seurojen kanssa tehtävä yhteistyö ja suomalaisen jääkiekkoilun suuntaviivojen linjaaminen.
Näistä kaikki paitsi päävalmentajan rooli kuuluivat urheilujohtajalle, jota ei näy vieläkään, kolmen vuoden odotuksen jälkeenkään.
Suomen jääkiekko kärsii valtavasta johtajapulasta, mikä heijastuu kaikkeen muuhun kuin terävimpään kärkeen.
Räikeä esimerkki löytyy maajoukkueen tämän kauden saldosta. Leijonat, Naisleijonat, U20 ja U18 -joukkueet jäivät kaikki ensimmäistä kertaa ikinä MM-mitalipelien ulkopuolelle.
Leijonat: puolivälierätappio.
U20: puolivälierätappio.
U18: puolivälierätappio.
Naisleijonat: puolivälierätappio.
U18 tytöt: neljäs.
Nais- ja juniorikiekkoilu on ajettu aivan solmuun. Huippulupauksia ei näy eikä kuulu, koska systeemi ei tue heidän kehitystään. Tämä taas johtaa siihen, että luonnollista jatkumoa ei tule 2020-luvun taitteen helmille, Sebastian Aholle, Mikko Rantaselle, Miro Heiskaselle, Roope Hintzille ja kumppaneille.
Edetään kohti pistettä, missä Suomi valahtaa taas jääkiekon sitkeäksi puolustusmaaksi, missä maalinteon tehottomuus on keväästä toiseen esillä.
LUE: Näin Jukka Jalonen avasi Leijoniin liittynyttä ihmettelyn aihetta – miksei isoja NHL-nimiä laitettu aiemmin yhteen?
Kommentti jatkuu kuvan alla.
***
Jääkiekkoliiton toiminta on äärettömän pöyhkeää ja ylimielistä. Ikään kuin raha on ainoa asia, millä on merkitystä.
Kiekkokulttuurin kehitys ei kiinnosta tipan tippaa, hinnat ovat katossa ja fanikatsomoille voi vain naureskella. Niiden kohdalla voi heittää yhtä toistaan tyhmempiä kommentteja julkisuuteen.
Koska mitä väliä? Rahaa tulee ja kaikki on hyvin. Tunnelma on pelkkä sivuttaisarvo.
Kun se päivä koittaa, että Jukka Jalonen vierailee viimeistä kertaa liiton konttorilla ja sanoo, että ”olen antanut kaikkeni, pärjäilkää”, Ilmalan toimistolla kajahtavat ilmahälytyssireenit käyntiin.
Ei siksi, että Venäjä "tulisi vapauttamaan" vieressä seisovan Harkimo-hallin, vaan siksi, koska liitto ajautuu silloin katastrofin partaalle.
Jos Suomen Jääkiekkoliitossa tehtäisiin fiksua itsetutkiskelua, Jalosen lähtö ei aiheuttaisi hälytystä. Torjuntamekanismi olisi jo olemassa.
Jalosen tilalle voisi astella Suomen valmennuskatraan seuraava helmi, joka saisi kehittyä siihen, miten suomalainen jääkiekko pitää päänsä pinnalla.
Siihen, että Suomen jääkiekko elää kehityksen mukana ja jopa määrittää suuntaa.
Niin ei käy, koska siihen liittyvää työtä ei tehdä millään suunnalla.
Leijonien putoaminen ei avannut vielä kokonaan tulppaa, mutta sen hetki koittaa ensi keväänä, kun Jalosen sopimus päättyy.
Silloin aletaan kertomaan tarinaa siitä, miten nopeasti ylhäältä voi tippua alas, jos ei tajua, miten on päässyt ylös.
Voi vain kuvitella, mitä Jalonen ajattelee siinä vaiheessa. Missä on se kaikki perintö, mikä on luotu kaikkien upeiden saavutusten keskellä. Miksei sitä vaali kukaan muu kuin hän itse.