Koulukiusaaminen ja ikätovereiden tekemä henkinen sekä fyysinen väkivalta jättää syvät arvet, mutta pahinta on kuitenkin aikuisten välinpitämättömyys, kirjoittaa MTV Uutisten toimittaja Petra Tuominen.
Vantaalaiskoulussa tapahtunut vakava väkivallanteko, kuten niin monet muut aiemmat kiusaamistapaukset, saivat minut jälleen kerran pohtimaan omaa historiaani koulukiusattuna. Minua ei koskaan hakattu fyysisesti, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Sain jatkuvasti kuulla olevani läski, tankkeri, pontso, ällö ja ruma – päivittäin muutamat kiusaajat kokivat, että heidän tehtävänään on tehdä elämästäni helvettiä, pelotella välitunnilla ja korostaa joka ikisessä mahdollisessa välissä, että olen erilainen, enkä kelpaa mihinkään.
Syvimmät arvet jätti aikuinen, joka nauroi hädälleni
Vielä näin 33-vuotiaana muistan edelleen kiusaajieni kasvot ja pahimmat solvaukset. Keho muistaa vielä sen ahdistavan tunteen, kun pelotti mennä kouluun. Päällimmäisenä minulle on kuitenkin jäänyt mieleen ne aikuiset, jotka pettivät luottamukseni. Jo silloin, 1990-luvulla, toitotettiin, että kiusaamistilanteessa asiasta tulisi kertoa aina aikuiselle. Minä hyväuskoisena lapsena tietenkin oletin, että aikuinen tulee ja puhaltaa taikapölyllä kiusaajat pois. Halusin uskoa siihen sananhelinään, että apua saa, kun avaa suunsa. Kuinka väärässä olinkaan.
Koulussa kyllä puututtiin ensin asiaan, kun kiusaamisesta kerroin. Ensimmäisellä luokalla järjestettiin tapaaminen, jossa kiusaaja joutui vanhempien läsnäollessa pyytämään minulta anteeksi ja lupaamaan, ettei koskaan enää tee niin. Se toimi. Minä 1 – ensimmäinen kiusaaja 0.
Siirtyessäni kolmannella luokalla uuteen kouluun, odottivat siellä kuitenkin uudet kiusaajat. Taas kerroin asiasta aikuisille. Kiusaajia ehkä nuhdeltiin, mutta kiusaaminen ei loppunut. Eräänä päivänä sisuunnuin yhden pojan henkisestä väkivallasta ja tönimisestä sen verran, että koulun jälkeen kävelin hänen kotiovensa taakse kertoakseni suoraan hänen äidilleen asiasta. Soitin ovikelloa ja valmistauduin henkisesti siihen, että kohta poikaa hävettää, kun äiti saa kuulla totuuden. Kun sitten kerroin asiani, sain kokea elämäni järkytyksen: äiti nauroi minulle ja sanoi: ”Mitä h***ttiä sä tänne tulet valittamaan?”. Ovi vedettiin kiinni nenäni edestä ja uskoni aikuisiin romahti totaalisesti. Mihin koulukiusattu lapsi voi luottaa ellei aikuisen apuun? Usko ei varsinaisesti vahvistunut silloinkaan, kun aloitin ala-asteikäisenä koripalloharrastuksen ja valmentajani muistutti tasaisin väliajoin siitä, että olen liian lyhyt ja lihava harrastamaan lajia. Pahimmat kolaukset itsetuntoni koki koulukiusausaikoina nimenomaan tiettyjen aikuisten, heidän sanojensa, toimintansa tai toimimattomuutensa vuoksi.
"Nyt 33-vuotiaana sanoisin sille 14-vuotiaalle Petralle, että syö se toinenkin puoli näkkäristä (ja enemmänkin)"
Oma kiusaamiseni loppui siihen pisteeseen, kun yläasteella päätin laihduttaa itseni "hyväksytyksi". Kun loppujen lopuksi sitten olin anoreksian partaalla ja päivittäinen ruokavalioni koostui puolikkaasta näkkäristä, olinkin yhtäkkiä hyvä tyyppi. Ymmärsin jo silloin, miten älytön ja vääristynyt tämä maailma on. Nyt 33-vuotiaana sanoisin sille 14-vuotiaalle Petralle, että syö se toinenkin puoli näkkäristä (ja enemmänkin) ylpeydellä, äläkä ahtaudu jonkun muun luomaan muottiin. Kyllä ne tärkeimmät ihmiset, ystävät, pysyvät rinnalla ulkomuodosta riippumatta.
Vaikka selvisin siitä kaikesta ehkä osittain oman sisukkuuteni ja myöhemmässä elämässä käydyn terapian ansiosta, olen kuitenkin aina sisimmässäni se koulukiusattu lapsi. Tämäkin kommentti meinasi jäädä kirjoittamatta, koska mietin ensimmäiseksi, mitä muut siitä ajattelevat. En osaa kirjoittaa, olen ihan p***a ja nyt minulle varmasti nauretaan. Kiusattu voi kyllä selviytyä elämästään hyvin ja oppia elämään menneisyytensä kanssa, mutta ikuiset arvet se jättää.
Yhtäkään lasta ei enää pidä jättää selviytymään yksin
Ollessani 16-vuotias yksi "pahimmista" koulukiusaajistani tuli pyytämään minulta anteeksi menneiden vuosien käytöstään. Poika myönsi olleensa sietämätön nulikka ja hän poti huonoa omaatuntoa sanoistaan ja teoistaan. Annoin hänelle anteeksi. Niille aikuisille, jotka pettivät luottamukseni ja jotka nauroivat, kun pyysin apua – heille en ikinä anna anteeksi. En ikinä unohda.
Jos minun lapseni jonain päivänä on kiusattu tai kiusaaja, tehtäväni aikuisena ja vanhempana on vetää henkeä ja kohdata asia niin puolueettomasti kuin vain suinkin kykenen. Yhtäkään lasta ei enää pidä jättää selviytymään yksin.
Viiden jälkeen -ohjelman erikoislähetyksessä keskitytään koulukiusaamiseen ja sen vaikutuksiin perjantaina 25.9. kello 17 alkaen MTV3-kanavalla ja mtv-palvelussa.