Kommentti: Kerta kiellon päälle al-Holista: onko vouhkaamisessa mittakaavavirhe ja jos on, niin mitä se tarkoittaa?

Sisäpoliittisen "kriisin" loppunäytöstä ei ole vielä näytelty. Kun sen aika tulee, on vaikea sanoa, kuka on konna ja kuka sankari.

Moni al-Holin lapsiin ja heidän äiteihinsä liittyvää vääntöä seurannut täysjärkinen suomalainen on joka tapauksessa jo ajat sitten kadottanut punaisen langan.

On, vaikka media on raportoinut jokaisen rasauksen, haastatellut kaikki asiantuntijat seitsemään kertaan, käynyt pääkallopaikalla, esitellyt eri tahoilta vuodettuja dokumentteja ja toistellut presidentti Sauli Niinistön tuumailuja.

Ja vielä pääsääntöisesti ansiokkaasti. Ainakin minusta.

Miten käy hallituksen toimintakyvyn?

Sakenevasta sumusta huolimatta moni tallaaja kysyy itseltään, miten sekaisin maa menee sitten, kun ratkaistavana on oikeasti iso ongelma?

Eikä kysymys tarkoita, että al-Holin lasten kärsimyksiä vähätellään. Ei ollenkaan.

Hallituksen sekoilu ja oppositiomopon keuliminen tuntuvat vain yksinkertaisesti ylimitoitetuilta. Mieliä jäytää myös epäily siitä, minkälaiseen solmuun päättäjät menevät, jos tuulettimen tukkii todellinen sonta.

Myönnän. Kuulun epäilijöihin.

Miksi? Siksi, että maailmaan on mahtunut oikeita ongelmia, todellisia kriisejä, elämän ja kuoleman kysymyksiä. Niitä on jouduttu ratkaisemaan ja niitä pitää ratkaista myös jatkossa.

Otan pari esimerkkiä lähimenneisyydestä. Parempiakin on, mutta nämä tunnen henkilökohtaisesti kohtuullisen hyvin.

Monessa mielessä hullu vuosi 1991

Vuonna 1991 Suomi oli myrskyn silmässä.

Neuvostoimperiumi natisi liitoksistaan. Kukaan ei varmuudella pystynyt sanomaan, miten nöyryytetty puna-armeija reagoi keskipakovoimiin.

Alkuvuoden verilöyly Vilnassa viittasi siihen, että liipasinsormi on herkässä. Villejä huhuja sotilasvallankaappauksesta levitettiin kansainvälisessä lehdistössä.

Kun elämäänsä kyllästyneiden ja vodkan kyllästämien kommunistipamppujen juntta yritti vallankaappausta, Suomessa keikuttiin veitsen terällä. Kysymys kuului, miten pienen länsinaapurin käy jos suuri ja mahtava ajautuu joko täydelliseen kaaokseen tai palaa pysähtyneisyyden aikaan?

Tätä muistan itse miettineeni, kun elokuussa 1991 Uuden Suomen ja MTV:n kirjeenvaihtajana tuijotin juntan johtajan Gennadi Janajevin vapisevia käsiä kuuluisassa tiedotustilaisuudessa Moskovassa.

Nippu historiallisia päätöksiä piti tehdä

Pahin ei tapahtunut. Se oli nopeasti nähtävissä, mutta Suomen hallitus joutui tekemään nipun historiallisia ratkaisuja.

Mitä tehdään YYA-sopimukselle? Tunnustetaanko Baltian maiden itsenäisyys? Lähdetäänkö hakemaan EU-jäsenyyttä?

Kun nyt miettii tuota hullua vuotta, tuntuu vilpittömästi siltä, että poliitikot painivat isojen asioiden kanssa.

Vuoden 1991 draamaa lisäsi se, että Suomi rysähti sodan jälkeisen historiansa pahimpaan talouskriisiin. Konkurssi ei ollut kaukana. Myös siksi piti tehdä rankkoja päätöksiä.

Ongelmat olivat mittavia. Siltä se näytti silloin. Ja edelleen näyttää, että kriisi oli siiman ohuen siivun syvempi kuin meneillään oleva al-Holin soppa.

En tiedä tekeekö kysymys oikeutta kenellekään, mutta miten meidän kävisi, jos jotain yhtä mittavaa rojahtaisi syliin nyt?

Kreikan hallitus jätettiin yksin

Otetaan toinen esimerkki. Se koskee Suomea vain välillisesti. Mutta koskee, koska Suomi on EU:n jäsen.

Vuoden 2015 lopussa EU-maiden johtajat kiljuivat kilpaa, ettei kukaan voinut ennustaa pakolaiskriisiä, joka toi Saksaan yli miljoona turvapaikanhakijaa ja muutti eurooppalaista politiikkaa perusteellisesti.

Muistan, miten tuo kiljuminen sapetti, koska kriisin merkit olivat näkyvissä jo 2000-luvun lopussa.

Kävin itse vuonna 2010 todistamassa Kreikan ja Turkin välisellä maarajalla, miten sadat Afganistanista ja Lähi-idän kriisialueilta lähteneet pakolaiset marssivat päivittäin EU-alueelle ja jatkoivat matkaansa kohti Pohjois-Eurooppaa heti, kun pystyivät.

Muut jäsenmaat sulkivat pitkään silmänsä Koillis-Kreikan katastrofaalisilta vastaanottokeskuksilta. Eurooppalaista pakolaiskriisiä ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Ei Brysselissä. Ei Berliinissä. Eikä Helsingissä.

Ei, vaikka Ateena muistutti helvetin esikartanoa.

Pahimmillaan yli 100000 turvapaikanhakijaa vietti öitään Kreikan pääkaupungin kaduilla. Rikollisliigat käyttivät pienissä epäinhimillisissä kellarikoloissa piileskelleitä afrikkalaisia naisia säälimättä hyväkseen. Moni kertoi haluavansa hinnalla millä hyvänsä Suomeen.

Kreikan hallituksella oli käsissään sekä ylivoimainen että mahdoton savotta.

Asetelmaa kärjisti se, että maa oli käytännössä konkurssissa. EU vaati samaan hengenvetoon, että pakolaiskeskuksia pitää parantaa isolla rahalla, mutta velkaa ei saa ottaa lisää ja säästökuuria pitää noudattaa.

Nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin tuntuu, että Kreikan hallituksella oli jo tuolloin ratkaistavana isompi ongelma kuin Suomen hallituksella nyt.

Mittakaavoja ei ehkä voi vertailla

Ehkä rinnastukseni ovat huonoja.

Maailma on muuttunut. Kreikan yhdistetyn pakolais- ja velkakriisin riskit olivat erilaisia kuin al-Holin suomalaisiin liittyvät. Eikä Suomi ole tänään kuin 2000-luvun lopun Kreikka, jonka poliittinen järjestelmä oli rikki.

Konkurssikypsä Suomi seurasi itänaapurin kouristelua kolmekymmentä vuotta sitten. Sen ja al-Holin leirin mahduttaminen samaan kommenttiin on varmasti jonkun mielestä vielä ontuvampaa.

Ehkä näin. Ehkä vuoden 1991 ja vuoden 2019 mittakaavoja ei pitäisi vertailla.

Väitän silti, että juuri tällaisia ajatuksia jopa enemmistö suomalaisista on pyöritellyt pääkopissaan viime päivinä. Heidän silmissään sisäpoliittinen roiskiminen al-Holin ympärillä on suhteetonta.

He antavat niin hallitukselle, oppositiolle kuin julkisuudessa kiukutteleville virkamiehille korkeintaan välttävän arvosanan. Jos ylipäätään viitsivät antaa mitään. Eivätkä kaikki heistä arvosta meitä toimittajiakaan kovin korkealle.

Heitä hirvittää ajatus oikeasta kriisistä.

PS. Tämä on toistaiseksi viimeinen kirjoitukseni MTV:n verkkosivuilla. Myös ääni ja kasvot katoavat MTV:n uutislähetyksistä. 29 vuotta kestänyt yhteistyö päättyy. Kiitos kaikille teille, jotka olette jaksaneet lukea, katsoa ja kuunnella.