Ei. Perjantai-iltana ympäri Helsinkiä kaikunut musiikki ei tullut meluvalitusten vuoksi otsikoihin päätyneestä Hernesaaren rannasta.
Sen oli jo ehtinyt unohtaa. Sen ehti unohtaa jo silloin, kun legendaarisen Queenin ja Adam Lambertin konsertti Helsingin Kaisaniemen puistossa julkistettiin.
Keikan unohtamiseen oli kolme isoa syytä.
1) Freddie Mercuryn poissaolo, kohtuullisen hyvin jo lähes 25 vuoden ajan tiedossa olleesta syystä.
2) Mukana vain kaksi alkuperäisjäsentä, kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor.
3) Adam Lambertin läsnäolo. Vaikka hän karismaattinen ja osaava laulaja onkin, niin eihän hän nyt voisi ikimaailmassa selviytyä pyhästä Under Pressuresta, synonyymiksi hyväntuulisuus-sanalle vuosien saatossa nousseesta Don't Stop Me Now -hitistä tai monumentaalisesta Bohemian Rhapsodysta niin uskottavasti kuin pitäisi.
En siis ollut paikalla Queenin ja Adam Lambertin konsertissa, mutta yhtäkkiä perjantai-iltana Helsingin katuja pitkin tallustellessa tajusin, että keikkahan on paraikaa täydessä vauhdissa. Niin kävi sillä hetkellä, kun tuttu bassokuvio alkoi kaikua ja kumista kaupungilla. Vielä bassokuvion soidessa sitä huomasi miettivänsä, että kylläpä Hernesaaren rannan musiikki soi todella kuuluvasti.
Mutta ei. Se bassokuvio ei soinutkaan Hernesaaressa vaan Kaisaniemen puistossa. Another One Bites the Dust -klassikkohan se. Siitä ahaa-elämyshetkestä eteenpäin oli kuunneltava korvat höröllä kaikki muutkin klassikot.
Brian May ja Adam Lambert lavalla Lissabonissa toukokuussa 2016.
Ja vaikka Adam Lambertin suoriutumisesta ei oman läsnäolemattomuuden vuoksi voikaan sanoa juuta eikä jaata, yhden asian Helsingin kaduilla kaikuneet Queen-klassikot tekivät selväksi.
Sen, että Queenin vaikutus omassa musiikillisessa alitajunnassa on valtava.
Yhtyeen kappaleet ovat olleet osa elämää lapsuudesta lähtien. Niitä on laulettu ja niitä on opeteltu soittamaan, milloin rummuilla, milloin kitaralla, milloin Bohemian Rhapsodyn kylmät väreet selkäpiihin tuovaa pianoteemaa pianolla naurettavan huonolla onnistumisprosentilla tapaillen.
Sieltä ne sanat vain jostain tulivat mieleen ja oli pakko laulaa mukana. Vallaton Crazy Little Thing Called Love. Ikikaunis Love of My Life. Kujeileva I Want to Break Free. Onnellisen raukea Radio Ga Ga. Puhkikulunut, mutta toimiva We Will Rock You. Eeppinen We Are the Champions.
Kun näiden laulujen tahdissa on kasvanut, ei niitä unohda koskaan. Ja siitä syystä kieltämättä vähän kaduttaa, että kuuli kappaleet vain kaikuna pitkin Helsingin katuja.
Hienoa, toki, että edes niin.