Uutta elämää ei voi rakentaa, ennen kuin edellinen on varmuudella poissa. Samalla useat Grindavikin asukkaat pelkäävät nyt luonnonvoimia niin paljon, etteivät ehkä haluakaan palata, kirjoittaa MTV Uutisten toimittaja Laura Pylvänäinen Islannista.
Tulivuorenpurkausta pelkäävässä Islannissa olen kuullut tarinoita ja kohtaloita laidasta laitaan.
Eräs juristina työskentelevä nainen oli aikeissa muuttaa joka tapauksessa Grindavikista toiselle paikkakunnalle. Kiinteistönvälittäjä olisi tullut ottamaan myyntikuvia samana lauantaina, kun koko kylä evakuoitiin. Nyt on epäselvää, onko jäljellä mitään myytävää.
Tapasin perheen, jonka kaikki jäsenet olivat eläneet koko ikänsä Grindavikissa. Vanhin heistä, Gudmundur Sverrir Ólafsson, peräti 71 vuotta. Nyt kolme sukupolvea jakaa katon Reykjanesbærissä. Kahdenkymmenen kilometrin matka ei fyysisenä etäisyytenä ole pitkä, mutta henkisesti se tuntuu äärettömyydeltä.
Ólafssonin tytär, kylässä opettajana työskennellyt 39-vuotias Rannveig Jónína Gudmundsdóttir, oli puolisonsa kanssa rakennuttanut upouuden talon kotikyläänsä vasta kaksi vuotta sitten. Siellä hän uskoi näkevänsä kahden poikansa varttuvan aikuisiksi.
Olen kuullut myös kyläläisestä, joka oli alle vuosi sitten ostanut talon Grindavikista, aikomuksenaan asettua aloilleen loppuelämäksi.
Erään perheen nainen puolestaan oli käännytetty kylän portilla pitkän jonotuksen päätteeksi, eikä hän päässyt noutamaan tavaroita ollenkaan. Myöhemmin samana päivänä viranomaiset kutsuivat hänet takaisin vain kertoakseen, että niin kutsutulla punaisella vyöhykkeellä – Grindavikin vaarallisimmalla alueella – sijaitseva talo on pahasti vaurioitunut. Luultavasti korjauskelvottomaan kuntoon rusentuneeseen rakennukseen ei voi enää turvallisesti mennä sisään.
Eri tarinoista huolimatta ennennäkemätön epävarmuus tulevasta on kaikille Grindavikin asukkaille sama. Oli kodin kunto mikä hyvänsä juuri nyt, kukaan ei tiedä onko kenelläkään Grindavikiin paluuta muutoin, kuin viisiminuuttisille visiiteille pelastajien valvonnassa.
Piinaavaa odotusta
Käynnissä on varsinainen paholaisen bingo. Jos talo ei natise liitoksistaan tuhansissa maanjäristyksissä, se on jatkuvassa vaarassa jäädä tulivuoren syöksemän laavan alle tai notkahtaa maan painuessa. Jos se niistäkin selviää, sähkölämmitteisten talojen kunto voi rapistua Islannin sääolosuhteissa nopeasti, kun sähköt ovat olleet poikki pitkiäkin aikoja.
Kylän vanhainkoti on jo mennyttä sinne tulvineen tulikuuman veden vuoksi.
Grindavikin asukkaille maanjäristykset eivät olleet vieraita. Silti perjantain 10. marraskuuta järistykset säikäyttivät niin, että moni pakkasi autonsa ja lähti jo ennen varhain lauantaina annettua evakuointimääräystä. Koska moni oli ajatellut vain ottavansa etäisyyttä tilanteeseen viikonloppuloman verran, lemmikkejä jäi koteihin, eikä laukkuja pakattu loppuelämä ajatuksissa.
Vaikka oma ja läheisten henki ja terveys eivät ole uhattuina, koti edustaa suurimmalle osalle turvapaikkaa ja pysyvyyttä. Kun se yllättäen riistetään, koko yhteisön kokema kollektiivinen shokki on valtava.
Sosiaalisessa mediassa luonnonilmiöitä harrastuksenaan seuraavat ovat hieroneet käsiään ja yrittäneet hoputtaa Fagradalsfjallia syöksemään magmansa maan syvyyksistä. Toive tuntuu epäinhimilliseltä tilanteessa, jossa laava voi nielaista tuhansien ihmisten kodit.
Viikko evakuointien jälkeen asukkaat ovat heränneet pohtimaan taloudellista toimeentuloaan. Osalla ei ole enää töitäkään. Sosiaaliministeriö on esittänyt lakialoitteen, joka pääministeri Katrín Jakobsdóttirin mukaan turvaisi evakuoiduille palkat kolmeksi kuukaudeksi. Kansanedustajat ovat kritisoineet kovasanaisesti pankkeja siitä, etteivät ne ole kantaneet osaansa yhteisvastuusta keventämällä asuntolainamaksuja.
Karujen sääolosuhteiden muovaamat islantilaiset ovat sitkeitä. Ólafsson kuvaili Grindavikin asukkaita yhdeksi suureksi perheeksi, jonka jäsenet ovat työtä pelkäämättömiä ja ahkeria. Nyt tuo yhteisö on revitty hajalle ympäri saarivaltiota.
Lähes kaikki ovat kertoneet, että kamalinta tällä hetkellä on odottaminen ja täydellinen epätietoisuus. Eräs toivoi, että tulivuori vain purkautuisi jo. Kun laastari olisi repäisty, kipu saattaisi hellittää ja paraneminen alkaa.
Siltikin jo pakenemisen aiheuttama trauma ja turvallisuudentunteen hapertuminen on aiheuttanut sen, että jotkut eivät enää aio palata, vaikka viranomaiset siihen luvan antaisivatkin.
Mutta mihin asettua ja aloittaa alusta, moni pohtii.