Metallican ensimmäinen studioalbumi kahdeksaan vuoteen on kelvollinen, mutta suurteot on tehty jo lähes 30 vuotta sitten.
Tänään perjantaina 18. marraskuuta 2016 julkaistu Hardwired... to Self-Destruct on Metallican kymmenes studioalbumi ja se on melkoinen möhkäle.
2:05
Kokonaisuutena levy on loppupuolen notkahdusta lukuun ottamatta varsin kelvollinen, mutta tunti ja 17 minuuttia on valtava mitta albumille – etenkin aikoina, jolloin musiikinkulutustottumukset ovat jatkuvasti enemmän kertaluontoiseen ja kappalekohtaiseen kuunteluun perustuvia.
Hardwired... to Self-Destructin alkupuoliskolla Metallica soi paikoin yllättävänkin verevästi. Levyn loppupuolella mukaan hiipii kuitenkin kaikkia yhtyeen albumeja enemmän tai vähemmän vuoden 1991 mustakantisesta jättimenestyslevystä Metallica lähtien vaivannut piirre: puuduttavuus.
Jo mustakantisella hittilevyllä oli mukana muutamia tarpeettoman pitkiä ja sitä kautta turhilta tuntuneita kappaleita, mutta niin sanottujen puuduttavien täyteraitojen määrä on kasvanut Metallican pitkäsoitoilla jatkuvasti.
Myös yhtyeen kymmenennellä levyllä tuntuu siltä, että kaikki mahdolliset kitarariffi- ja sovitusideat on pitänyt mahduttaa mukaan, kappaleiden pituuksista ja turruttavuudesta välittämättä.
Mutta kuten niin Loadilla (1996), ReLoadilla (1997), St. Angerilla (2003) kuin Death Magneticillakin (2008), paljon tavaraa olisi voinut jättää pois. Puhumattakaan edesmenneen Lou Reedin kanssa tehdystä Lulu-hirvityksestä (2011).
Metallica saa kuitenkin paljon anteeksi 25 vuoden takaisilla ja sitä vanhemmilla teoillaan. 31 vuotta sitten julkaistu Master of Puppets on järisyttävän hyvä levy, joka määritteli kaiken sen, mitä heavy-musiikki minulle ja monille muille on.
Samoin kävi kaikkien Metallican viiden ensimmäisen albumin kanssa, mutta Master of Puppets on silti se suurin merkkipaalu, jolla yhtye saa anteeksi levyjensä turruttavuuden ja täyteraidat.
Lapsuudessa ja teinivuosina tuo levy soi soittimessa niin paljon, että Lars Ulrichin jokainen rummun- tai symbaalinisku, Kirk Hammettin soolojen jokainen sävel ja edesmenneen Cliff Burtonin jokainen melodinen bassolinja muistuu refleksinä mieleen kappaleiden soidessa.
Samoin on tietysti albumin kappaleiden sanojen kohdalla. James Hetfieldin angstiset tekstit ja äänenmurroksesta tai tosi pahasta flunssasta kärsivän miehen tulkitsemilta kuulostavat melodiat ovat vallanneet pysyvästi paikkansa alitajunnan syövereissä.
Hardwired... to Self-Destruct ei tule nousemaan konkariyhtyeen uran merkkipaaluksi, mutta se on muistutus siitä, miten merkittävä yhtye 35-vuotias Metallica on ollut.
Ja juuri siksi tämäkin levy parhaimpina hetkinään lämmittää mieltä.
