Kommentti: Olympiamatkalla menehtyneen Marko Lepän perintö ei unohdu

Mietin pitkään, että kannattaako minun edes yrittää kirjoittaa tästä herkästä ja arkaluontoisesta aiheesta, mutta yritetään silti.

Tapasin Aleksin ja Markon Suomen ammuntamaajoukkueen harjoituksissa keväällä Salossa. Isän ja pojan välinen kemia ei jäänyt huomaamatta minulta eikä kuvaaja-Hannulta. Heidän ei tarvinnut keskenään edes puhua. Lähinnä pelkät katseet riittivät. Molemmat vain hoitivat oman leiviskänsä. Rento ja miellyttävä kaksikko teki muutoinkin suuren vaikutuksen persoonina juurikin aitoudellaan.

Sovimme Markon kanssa vielä pois lähtiessämme, että näemme sitten kesällä mammuttikisoissa – tavalla tai toisella. Viestittelimme myös muista asioista huumorintajuisen persoonan kanssa, jolla juttua riitti.

Nyt Pariisissa olen miettinyt useana iltana, kuinka epäreilua elämä voi joillekin lopulta olla. Marko laittoi ensin urheilijana ja sitten valmentajana koko sielunsa peliin lajinsa hyväksi ja auttoi valtavasti muitakin kuin poikaansa. Mutta sairauskohtaus lentokoneessa päätti kaiken. Täysin yllättäen.

Hän järjesti kilpailuita, olosuhteita ja mahdollisuuksia ampujille. Usein häneen oltiin suoraan yhteydessä, kun joku kaipasi apua. Ja Marko tuki. Pyyteettömästi. Hyvää hyvyyttään.

Ampumaurheiluliiton Vuoden valmentajaksi hänet nimettiin vuosina 2013 ja 2018. Usein urheilijoiden taustalta löytyy tärkeät taustajoukot. Aleksi Lepän perhe ei ole ollut tässä myöskään kokonaisuutena poikkeus. Aleksin äiti ja sisarukset ovat olleet mukana aktiivisesti koko perheen yhteisessä jutussa. Tämän Marko kertoi yllekirjoittaneelle sangen kiitollisena ja ylpeänä. Lopulta yhteinen matka on aina tärkeämpi kuin se päämäärä. Hänen perintönsä ja muistonsa elävät vahvoina jatkossakin lajin parissa.

Lepää rauhassa, Marko Leppä.