Meillä suomalaisilla on paljon poikkeuksellisia vahvuuksia. Luotaantyöntävän jurottamisen ja vastenmielisen kännäämisen lisäksi olemme jalostaneet kaunan ja kateudun loppumattomaksi energialähteeksi. Siinä on joidenkin mielestä aineksia jopa vientihitiksi.
Nämä poikkeukselliset ominaisuudet kristallisoituvat, kun niitä saa katsella pidemmän aikaa vähän kauempaa. Itse olen katsellut yli 20 vuotta Saksasta.
Mitä kauemmin olen tarkkaillut, sitä vakuuttuneemmaksi tulen. En vähiten siksi, että myös teidän rakkaiden heimoveljien vastareaktio muuttuu koko ajan väkevämmäksi.
Minua pidetään turhan länkättäjänä, kun ihmettelen, miksi yhdeksän kymmenestä lenkkipolulla vastaan tulevasta suomalaista kääntää päänsä pois eikä vastaa tervehdykseen.
Berliinissä muutaman kuukauden roikkuneet risupartahipsterit esitelmöivät minulle, miten Saksan pääkaupungissa dokataan vielä enemmän kuin Suomessa. Teoriani suomalaisesta örveltämisestä on siis väärä. On, vaikka oikeiden berliiniläisten mielestä Berliinin pahimpia örveltäjiä ovat skandinaavit, jenkit ja britit. Ja vaikka ”oikea” Saksa on kiistatta jossain muualla kuin Berliinissä.
Kaikkein vekkuleinta värinää herättää se, kun ihmettelen, mitä järkeä joka syksy toistuvassa Suomen julkisessa veropornossa on.
Saan kuulla, että suomalaista avoimuutta ihaillaan kaikkialla. Ja että ”Suuri Veropäivä” –niminen bakkanaali tulee vielä vääjäämättä myös muihin EU-maihin - yhtä vääjäämättä kuin oksennus suomalaisen suusta pikkujouluissa.
Olen eri mieltä. Ei tule. Ei ihan heti. Eikä ainakaan Saksaan.
Saksalaiset ovat hysteerisiä, mitä tulee yksityisyyden suojaan. Liiankin hysteerisiä. Pelkkä ajatus siitä, että jokainen voisi käydä tarkistamassa naapurinsa tulot, aiheuttaa kammiovärinää. Se, että tiedotusvälineet saisivat viranomaisilta kansalaisten verotietoja julkaistavaksi ilman asianomaisten suostumusta, olisi saksalaisille pöyristyttävää.
Toki myös Saksassa on paljon tirkistelijöitä, jotka ahmivat ökyrikkaiden rahoista ja omaisuudesta kertovia tarinoita. Kaunaa ja kateutta on taatusti. Verovelkoihin nikeltyvän entisen rehvastelijan julkinen ristiinnaulitseminen kiihottaa kaikkia.
Suomalaismallinen veroporno kuitenkin torjutaan, koska jokainen haluaa pitää kiinni omasta yksityisyydestään. Toisaalta Saksassa myös ihaillaan oman kylän viidennen polven miljonääriyrittäjää, jolla on kolme isoa mersua ja joka työllistää kymmeniä kyläläisiä. Ihaillaan vilpittömästi eikä toivota, että voittokulku katkeaa.
Kun selitän saksalaisille ystäville, mikä on vuotuisen ”Suuren Veropäivän” käsikirjoitus, lähes jokainen kysyy, mitä me suomalaiset tästä teatterista hyödymme?
Ehkä meidän pitäisi kysyä sitä myös itseltämme? Mitä hyötyä tästä toistuvasta bakkanaalista on? Mitä se oikeasti edistää?
Minulla on oma vastaukseni. Se väärä. Sieltä kaukaa.
Se, että kaikki verotiedot ovat julkisia ja että niiden mälväämisen kulutetaan loputtomasti aikaa, on kansantaloudellista tuhlausta. Mitään todellista lisäarvoa ei synny. Ellei kaunan ja kateuden kasvamista lasketa sellaiseksi.
Me suomalaiset keskitymme liikaa pohtimaan sitä, miten hupeneva kakku jaetaan mahdollisimman tasapuolisesti. Kakun kasvattaminen on toisarvoista, vaikka juuri sitä nyt tarvittaisiin. Ja kipeästi.
Menestyjää pitää Suomessa rokottaa. Joukolla ja yksimielisesti. Juuri tätä yksimielisyyttä verotietojen möyhentäminen alleviivaa.
Parhaillaan meneillään olevassa perverssissä kansanjuhlassa ei ole tilaa kakun kasvattajille. Sellaisille suomalaisille, jotka haluavat yrittää, menestyä, rikastua ja luoda kasvua. He ovat hylkiöitä. Ökyjä, joiden voittokulku pitää tavalla tai toisella katkaista. Ainakin heidän pitää maksaa veroja niin paljon, ettei yrittäminen ja menestyminen huvita.
Minä en tunne kovin montaa maata, mihin tätä asennetta kannattaa yrittää viedä. Saksaan ei ainakaan kannata.
Ja ollaan nyt rehellisiä. Saksalainen pitää myös lenkkipolulla jurottamista moukkamaisena ja kauhistuu, kun lomamatkalle lähtevä suomalainen kiskoo aamukuudelta lentokentän kuppilassa konjakkia.