Kommentti: Uusi Leijonakuningas itketti paatunutta fania – mutta ei pelkästään hyvällä tavalla

On asia, joka yhdistää minua ja lukematonta määrää oman sukupolveni edustajia, jotka ovat syntyneet ja eläneet lapsuutensa 1990-luvulla. Disneyn Leijonakuningas on minulle erittäin henkilökohtainen ja tärkeä.

Olen osannut elokuvan laulujen sanat ulkoa vuosikausia sekä haaveillut Afrikkaan matkustamisesta. Olen nähnyt elokuvan lukuisia kertoja, itkenyt sen koskettaville kohtauksille kerta toisensa perään, osoittanut suosiotani seisaaltaan ja jälleen itkien sen musikaaliversiolle Lontoossa, sekä fiilistellyt säännöllisesti sen soundtrackia, joka sisältää kappaleita, jotka lukeutuvat mielestäni kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon.

Menetin myös itse isäni nuorena, jonka myötä elokuvasta tuli aikoinaan entistä tärkeämpi. Nuoren Simban kamppailu suuren surun sekä itsensä löytämisen kanssa osuu erittäin lähelle ja koskettaa kerta toisensa jälkeen.

Kun näin ensimmäistä kertaa trailerin Leijonakuninkaan uudesta, John Favreaun ohjaamasta live action -versiosta, kylmät väreet kiirivät pitkin selkäpiitä alusta loppuun asti. Näin kävi myös nähtyäni elokuvan kokonaisuudessaan.

Heinäkuussa ensi-iltansa saava Leijonakuninkaan odotettu uusi versio on visuaalisesti upea, mahtipontinen sekä yksityiskohtainen – alussa tunsin, että olisin katsomassa Avaraa luontoa. Tämä ajatus kävi mielessäni silloin, kun yksikään eläin ei ollut vielä avannut suutaan puhuakseen. Odotin tuota hetkeä kauhulla, sillä 25-vuotiaana saatan suhtautua puhuvaan, aidolta näyttävään eläimeen hieman eri tavalla, kuin olisin esimerkiksi kuusivuotiaana.

Puhuvat eläimet olivat kuitenkin yllättävän sulavia ja myötähäpeä, johon olin valmistautunut, karisi nopeasti tiehensä. Seuraavan pelon aihe oli kuitenkin vielä edessä: mitä sitten, kun puhuvat eläimet alkavat laulaa?

Ensimmäisenä kuultu Elton Johnin aikoinaan kynäilemä I Just Can’t Wait To Be King oli menevä ja värikäs kuten vuoden 1994 edeltäjänsäkin, mutta jäi kuitenkin eittämättä alkuperäisen version varjoon. Live action -toteutuksessa legendaarisen kappaleen suurimmat iloittelut sekä vaikuttavimmat kliimaksit eivät päässeet oikeuksiinsa, ja sama toistui myös muiden kappaleiden kohdalla.

Elokuvamusiikin osalta suurin kritiikki on kohdistettava Scaria ääninäytelleen Chiwetel Ejioforin tulkitsemaan kappaleeseen Be Prepared, jossa Scar kertoo hyeenoille julmasta suunnitelmastaan syrjäyttää Mufasa kuninkaan valtaistuimelta. Kappale on yksi vuoden 1994 ilmestyneen elokuvan parhaimmistosta, joka oli kuitenkin nyt tulkittu täysin uudelleen. Kyseessä oli suurin vapaus, joka uudessa elokuvassa oli otettu, mutta se jätti paljon henkeen ja vereen vannoutuneen fanin hampaankoloon.

Yksi elokuvan odotetuimpia musiikillisia tulkintoja on Simban ja Nalan esittämä klassinen rakkauslaulu Can You Feel The Love Tonight, josta vastaavat tässä tapauksessa Donald Glover sekä popin suurtähti Beyoncé Knowles-Carter. Musikaalisuuden sijaan tämä tulkinta oli mielestäni liian poppimainen ylimääräisten äänikoruttelujen takia, joista vastasi pitkälti Beyoncé. Tästä kuului selkeästi uuden Leijonakuninkaan kappaleiden tuotannossa vahvasti mukana olleen Pharrell Williamsin kädenjälki, eikä tällä kertaa hyvällä tavalla.

Elokuvassa kuultiin myös varsin yllättäviä musiikillisia elementtejä. Timon (Billy Eichner) ja Pumba (Seth Rogen) esittivät odottamattoman pitkän pätkän kuuluisan kiistanalaista teosta The Lion Sleeps Tonight, toiselta nimeltään Wimoweh. Alun perin jo 1930-luvulla levytetty kappale sai aikaan niin valtavat tekijänoikeuskiistat alkuperäisen Leijonakuninkaan ilmestyessä 1990-luvulla, että se poistettiin elokuvan viralliselta soundtrackilta. Nyttemmin sopuun laulun oikeuksista on päästy, ja se pääsi myös oikeuksiinsa yhtenä elokuvan valloittavimmista hetkistä.

Toinen yllättävä elementti liittyi niin ikään erääseen Timonin ja Pumban tulkintaan. Elokuvassa viitattiin aivan pienen hetken verran Leijonakuninkaan Disney-serkkuun Kaunotar ja hirviö, kun eräässä kohtauksessa Timon ja Pumba ovat aikeissa alkaa laulaa sen kuuluisaa klassikkoa Be Our Guest.

Disneyn tuottamissa uusissa live action -versioissa vanhoista klassikoista on nähty aina jokin uusi sivujuoni. Esimerkiksi edellä mainitussa Kaunotar ja hirviö -elokuvassa selitettiin mitä Bellen äidille tapahtui, Aladdinissa taas nähtiin Hengen henkilökohtaista elämää isäntänsä palvelemisen ulkopuolella. Leijonakuninkaassa ei koettu järisyttäviä, uusia sivujuonia, mutta katsojalle tarjoillaan vihdoin selitys sille, mikä sai Nalan lähtemään Jylhämaasta ja etsimään apua perheelleen.

Kokonaisuutta katsellen uuden Leijonakuninkaan suurimpia vahvuuksia ovat upea visuaalisuus tarkimpine yksityiskohtineen ja sulavine värimaailmoineen sekä koskettava äänimaailma. Vaikka elokuvassa ei laulettaisi, on musiikki jollain tavalla lähes jatkuvasti läsnä.

LUE MYÖS: Näyttelijäkaarti lyötiin lukkoon: Beyoncé mukaan Leijonakuninkaan uuteen versioon

Toteutus on monilla tavoin hieno ja uskottava, ja esimerkiksi pääpahis Scar on oikeasti hieman vinksahtanut ja pelottava, toisin kuin esimerkiksi Aladdin-elokuvan Jafar, jonka tulkinta meni koomisella tavalla täysin penkin alle. Donald Glover, Seth Rogen sekä Zasua esittävä John Oliver loistavat myös tulkinnoillaan, joista kaksi jälkimmäistä tarjoilevat elokuvan tunnuspiirteisiin niin ikään kuuluvaa vilpitöntä huumoria. Beyoncén ääninäyttelemä Nala sen sijaan oli jokseenkin pettymys, sillä tähtilaulajan ääni ei vaan kerta kaikkiaan sopinut Nalalle.

Elokuvan kuvaus on erittäin ajankohtainen ja aito muistutus hyvin tärkeästä asiasta. Afrikan monimuotoisuus on uhattuna ilmastonmuutoksen sekä kasvavan talouden tähden, ja  sen ainutlaatuisen luonnon elintila pienenee koko ajan. Toivottavasti elokuva herättäisi katsojansa myös ymmärtämään sen, että siinä nähty upea, kaunis luonto on tällä hetkellä vielä edes jollain tavalla todellisuutta, mutta pian ainoastaan sydäntä särkevä muisto menneisyydestä.

Aiemmin myönsin, että Leijonakuninkaalla on tapana saada kyynelkanavani aukeamaan. Tältä en säästynyt uuden versionkaan kohdalla, vaan silmäni kostuivat suurin piirtein samoissa kohdissa, kuin ennenkin. Varsinkin silloin, kun Simba vihdoin nousee kaatosateessa Jylhäkallion laelle kuninkaana.

Mikäli siis rakastaa vuoden 1994 Leijonakuningasta, ei vuoden 2019 versio tuota katsojalleen pettymystä. Mikään ei voi kuitenkaan koskaan voittaa alkuperäistä mestariteosta, joka tulee aina olemaan yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista.