Kylmän sodan aikaisessa yhdysvaltalaisessa ydinohjussiilossa ohjeet miehistölle olivat tarkat ohjuksen laukaisemiseen asti – laukaisun jälkeiselle ajalle ohjeita ei sitten juuri ollutkaan.
Ydinohjukset ovat taas puheenaihe Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen aseuudistusohjelman vuoksi.
Neuvostoliiton vastaisen kylmän sodan aikaan Yhdysvalloilla oli vuosina 1963–87 lähtövalmiina siiloissaan 54 mannertenvälistä Titan II -ydinohjusta.
Kussakin siilossa eri puolella maata oli ympäri vuorokauden päivystävä miehistö, joka piti ohjuksen jättiläismäisine ydinkärkineen lähtövalmiina, alle minuutin varoitusajalla.
Kunkin ohjuksen ydinlatauksen voima vastasi 600-kertaisesti Hiroshiman ydinpommia.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Ohjussiilon valvomo, josta myös laukaisu olisi tapahtunut. Kuvat: Wikipedia.
Titan suunniteltiin kostoaseeksi
1950-luvun lopulla Yhdysvalloille tuli kova kiire.
Neuvostoliitto oli laukaissut vuonna 1957 maata kiertävälle radalle viattomasti piipittävän Sputnik-tekokuun. Sen saaminen taivaalle kuitenkin tarkoitti, että Neuvostoliitolla oli käytettävissään myös ohjusteknologia sotilaskäyttöön.
Jo seuraavana vuonna Martin-yhtymä esitteli ilmavoimille Titan-ohjushankkeen, joka hyväksyttiin vuonna 1959. 30 metrin korkuinen, läpimitaltaan kolmimetrinen ja tekniikaltaan kaksivaiheinen Titan oli voimakkain näistä ohjuksista.
Titan oli vastaiskun ohjus, eli se laukaistaisiin silloin, kun Yhdysvaltoja kohtaan oli jo käynnissä ydinhyökkäys. Tuolloin kyseessä olisi ollut niin sanottu MAD-strategia eli mutually assured destruction, molemminpuolinen täystuho.
Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.
Valvomossa työskenneltiin huippumoderneilla laitteilla.
Taistelukärkiä säilytetään ohjussiilon ylimmässä osassa.
Miehistön karu arki
Siilo, komentokeskus ja miehistötila olivat maanalaisia. Suojana olivat liki kolmemetrinen teräsbetoniseinä ja tonneja painava siilon kansi.
Miehistön työvuorot kestivät vuorokauden kerrallaan ja vaihto tehtiin aina samalla tavalla, sisäisen television valvonnassa, tulijoiden ja menijöiden henkilöllisyydet varmistaen.
Miehistö tarkasti kahdesti vuorokaudessa ohjuksen tekniikan ja valmiuden sekä yhteydet komentohuoneen ja maan sotilasjohdon välillä.
Pelkästään ohjuksen pumppujen, tuulettimien ja moottorien sekä polttoainevalmiuden tarkastaminen kesti useita tunteja. Kaikki olivat tauotta yhteydessä toisiinsa, sillä koko ajan piti olla valmiina laukaisukäskyyn.
Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen.
Ohjussiilon rakenteet ovat jykevää betonia.
Titan-ohjuksen rakettimoottori.
Tilanne kiristyi jo 1960-luvulla
Lähimpänä Titanien käyttöä käytiin Kuuban ohjuskriisin aikana vuonna 1963, jolloin niiden yhtäaikaa käännettävät avaimet nostettiin jo pöydälle, joskaan ei vielä laukaisulukkoihin.
Titanien käyttöajaksi suunniteltiin kymmentä vuotta, mutta ne kököttivät siiloissaan peräti 24 vuotta laukaisukäskyä odottamassa. Samanlainen valmius oli luonnollisesti myös Neuvostoliitolla, ja siitä kertoo Ukrainassa oleva vastaava ydinasemuseo.
Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.
Titan-ohjuksen ydinkärki.
Mitä laukaisun jälkeen?
Titan-ohjusmuseo ei sitä korosta, mutta ohjussiilo oli kertakäyttöinen.
Miehistölle oli varattu elintarvikkeita kuukaudeksi ja varageneraattori, mutta ohjeistus laukaisun jälkeen tehtävistä toimista oli ohut.
Todennäköisesti sotilasjohdon mielikuvitus ei ulottunut niin pitkälle, että se olisi voinut kuvata saati ohjeistaa ensin ydinhyökkäyksen ja sitten hyökkäystä seuraavan vastaiskun jälkeistä maailmaa.
Lähde: Titan Missile Museum