"Kyydissä oli pelkkiä ruumissäkkejä" – Ukrainassa sotinut suomalainen kokee selvinneensä Bahmutissa lottovoittomaisella tuurilla

Siipeen on saatu, niin fyysisesti, henkisesti kuin taloudellisesti. Mies ei kuitenkaan vaikuta olevansa pahoillaan siitä, että uskaltautui noin kuusi vuotta sitten ensimmäiselle matkalleen Ukrainaan.

Hän kertoo pienestä pitäen ajatelleensa, että osallistuminen sotaan on "sellainen rasti", jonka hän haluaisi tässä elämässään kokea. Mutta ei toki ihan minkä tahansa joukon riveissä.

Vuoden 2017 tienoilla alkoi vaikuttaa siltä, että ristiriitaisista uutisista huolimatta Ukraina taitaa olla paikka, jossa taistellaan oikean asian puolesta – ja vieläpä melko lähellä.

– Minulla on mielestäni aika vahva moraalinen kompassi. Alkoi selvitä, että siellähän soditaan eurooppalaisia arvoja vastaan, ja Suomi sekä muu Eurooppa katsovat sitä sivusta (Venäjän) infosodan uhreina, mies kuvailee.

Yksityisyytensä suojelemiseksi mies esiintyy haastattelussa nimettömänä, mutta hänen henkilöllisyytensä on STT:n tiedossa. Mies on kirjoittanut kokemuksistaan elämäkertaa, joka on tarkoitus julkaista myöhemmin tänä vuonna.

Kohti tuntematonta

Lähtöpäätöksen kypsyttyä mies sai yhteyden lehtijutusta löytämäänsä brittitaistelijaan ja kertoi tälle osallistumishaluista. Britti kehotti tulemaan sinä ja sinä päivänä Ukrainan etelärannikolle Mariupoliin – siellä oltaisiin vastassa.

– Se junamatka Mariupoliin on minun kovin sotajuttuni, vuosia sotinut mies sanoo painokkaasti.

Hänen mukaansa ei ollut varmuutta, ovatko perillä vastassa ystävät tai kenties Venäjän tiedustelupalvelu FSB. Suomeenkin levinneet uutiset Ukrainan "äärioikeistolaisista natseista" kummittelivat myös jonkin verran takaraivossa. Edessä oli hyppy tuntemattomaan.

– Mietin joka asemalla ennen Mariupolia, että lähden takaisin. Se junamatka oli sellainen matka itseen, että sata vuotta jotain psykoterapiaa tai itsensä löytämistä ei olisi kyennyt samaan, mies nauraa jälkikäteen.

Mariupolissa suomalaista olivat lopulta vastassa ne, joiden pitikin olla. Muutamana seuraavana vuonna mies osallistui länsimaalaisten vapaaehtoisen kanssa sotaan, jota Ukraina kutsui terrorisminvastaiseksi operaatioksi (Anti Terrorist Operation, ATO).

Näitä vuosia ei länsimaissa kunnon sodaksi edes noteerattu. Kentällä ei tosin ole niin väliä sillä, suhahtaako vihollisen luoti parin sentin etäisyydellä päästä hiljaisemman vaiko laajemman sodan vaiheessa.

– Minulla on kuitenkin vain se yksi elämä, mies muistuttaa.

Vain ruumissäkkejä

ATO-vaiheen puolta tusinaa matkaa Ukrainaan seurasi toipuminen Suomessa. Kun Venäjän laajamittainen hyökkäys sitten alkoi helmikuussa 2022, paluu Ukrainaan oli selviö.

Mies kelpuutettiin toimiaan "länsimaisista erikoisjoukkosotilaista koostuvissa yksiköissä", aluksi lähellä pääkaupunkia Kiovaa, jonka venäläiset yrittivät sodan alussa vallata.

– Koko ajan edettiin kohti (joukkohaudoistaan tunnettua) Butshaa. Onneksi otin siipeeni ennen sitä, koska sitä en olisi halunnut nähdä, mies kuvailee.

Hän kertoo tuttunsa kuljettaneen Butshaan aseita ja tuoneen takaisin haavoittuneita.

– Jossain vaiheessa kyydissä oli enää pelkkiä ruumissäkkejä. Kaveri sanoi, ettei siellä enää muuta tarvita, mies muistelee.

Ukrainan hyökätessä Harkovan suunnalla viime vuoden alkusyksystä suomalaismies oli jälleen huoltokäynnillä kotimaassa. Palattuaan Ukrainaan hän huomasi sotatilanteen heikentyneen selvästi. Venäläinen palkkasotilasryhmä Wagner oli tullut vahvemmin mukaan kuvioihin, ja Ukrainan puolella erikoisjoukot kärsivät pahoja tappioita.

"Tehkäähän testamentit"

Joulun jälkeen alkoi selvitä, että suomalaismiehen ja hänen erikoisjoukkojensa seuraava kohde olisi ankarimpien taisteluiden näyttämö Bahmut.

– Että tehkäähän testamentit, mies muistelee tunnelmia.

Testamentille ei lopulta tullut käyttöä, mutta hengenlähtö ei ollut kaukana.

– Joka sekunti on siellä sellaista kuin pelaisit lottoa.

Ja taisit voittaa?

– Siis niin monta kertaa! Ei tarvitse enää Eurojackpotia laittaa tai edes Ässä-arpaa ostaa, mies arvelee hyvän onnensa hupenemista.

Bahmutin mahdollista joutumista venäläisten hallintaan on seurattu maailmalla jo kuukausikaupalla. Suomalaismiehen mukaan taistelukenttäperspektiivistä Bahmut itse asiassa jo kertaalleen vallattiin, kun Ukrainan erikoisjoukot eivät enää päässeet operoimaan kaupungin keskustaan.

Tämän jälkeen toiminnan kohteeksi otettiin Venäjän pihtiliikkeen pohjoinen ja eteläinen kärki, minkä jälkeen kaupungin lähes täydellinen saarto avautui jälleen eikä Bahmut enää ollutkaan täysin vallattu.

"Maailman parhaat erikoisjoukot"

Miehen mukaan kaupunkitaistelussa on ylipäänsä aika tulkinnanvaraista sanoa, kumpi osapuoli on edennyt ja minkä verran. Tilannetta on hänen mukaansa työlästä hahmottaa, vaikka olisi itse paikan päällä ja tehtävänä nimenomaan vihollisen asemien tiedusteleminen.

Bahmutissa taistelleella venäläisellä Wagner-ryhmällä on suomalaismiehen mukaan sekä erittäin hyvää kalustoa että päteviä sotilaita. Miksi kaupungin valtaus ei kuitenkaan ole onnistunut?

– Minun kenttämiehen kokemukseni on se, että Wagnerin strategiasta, jonka mukaan uhrattavaa jengiä riittää loputtomiin, on nyt ehkä terä syöty – eikä se riittänyt kuin tuohon, mies muotoilee.

Ukraina puolestaan toimi hänen mukaansa järkevästi käyttämällä Bahmutissa nopeisiin pisto-operaatioihin kykeneviä erikoisjoukkoja. Ne eivät pysty pitämään alueita hallussaan, mutta saattavat sitoa tehokkaasti suurenkin vihollisjoukon esimerkiksi verottamalla siitä muutaman sotilaan tarkka-ampujien avulla.

– Tarkka-ampujat ovat yhdessä dronejen ja tykistön kanssa sellaisia kyvykkyyksiä, jotka tulevat nostamaan merkitystään, mies arvioi sodan opetuksia.

Ukrainalaissotilaiden vaihtelevasta ja osin heikosta koulutustasosta on uutisoitu myös Suomessa. STT:n haastatteleman veteraanin mukaan erikoisjoukkojen osalta kalusto, taktiikat ja organisaatio ovat enemmän kuin kunnossa.

– Pidän Ukrainan erikoisjoukkoja ehdottomasti maailman parhaina. He ovat ainoita, jotka ovat taistelleet oikeaa vihollista vastaan vuoden 2014 jälkeen, mies sanoo.

Sodan pahuus ja hyvyys

Suomessa nyt muutamia viikkoja ollut mies ei usko enää palaavansa sotimaan Ukrainaan. Sen sijaan jälleenrakennukseen osallistuminen tavalla tai toisella tuntuisi mukavalta ajatukselta, jotain osaamista kun löytyy siltäkin alalta.

Muutoin sopeutuminen siviilielämään työhakemuksineen ja -todistuksineen tuntuu vaikealta. Sellaisia ei erikoisjoukkosotilaiden kansainvälisessä yhteisössä suomalaismiehen mukaan tarvita: kun joku luotettava kontakti sanoo, että tämä uusi kaveri on luotettava eli "solid", niin asia on sitten sillä selvä.

Suomalaisveteraani kertoo pitävänsä itseään periaatteessa "äärimmäisenä pasifistina", mutta kuvaa sotaa samalla "hienoksi asiaksi", jota siviilin on vaikea ymmärtää.

– Miten jossain asiassa voi olla sataprosenttisesti kaikki pahuus ja samalla sataprosenttisesti kaikki hienous. Ei sellainen veljeys ja auttaminen toteudu missään muualla, mies kuvailee.

Käsittämätöntä julmuutta siviilejä kohtaan hän kertoo todistaneensa paljon. Kuvat voivat aina olla manipuloituja, mutta osan tapauksista mies näki omin silmin ja sanoo tietävänsä varmuudella, ettei oma puoli ollut tekojen takana.

Kauheuksilla mässäilyyn esimerkiksi sotauutisissa hän ei kuitenkaan usko.

– Ei niiden kaikkien juttujen kuulukaan tulla julkisuuteen, ei eurooppalainen ihmiskäsitys pysty niitä sulattamaan. Kunhan ymmärtää, että tämä oli jotain absoluuttista pahaa.