Lähes joka sairaus johtuu tai pahenee lihomisesta – milloin huolestua?

– Lihominen aiheuttaa tai pahentaa miltei kaikkia sairauksia. Sellaisia tauteja, jotka eivät jollakin lailla liittyisi siihen, ei oikeastaan tunneta yhtään. Lihavuuden hoitamisesta on selvää terveydellistä hyötyä esimerkiksi verenpainetautia, sokeri- ja rasva-aineenvaihdunnan häiriöitä, valtimosairauksia, tuki- ja liikuntaelimien kulumia, astmaa, aivoverenkiertohäiriöitä sekä Alzheimeria sairastaville ihmisille. Lisäksi lihavuus on osallisena suurimpaan osaan elintasosyöpien synnystä sekä heikentää ratkaisevasti ihmisen toimintakykyä, professori Aila Rissanen sanoo.

Periaatteessa kaikkein yksinkertaisin tapa mitata lihavuutta eli ylimääräistä rasvaa elimistössä on laskea painon ja pituuden suhdetta kuvaava painoindeksi.

– Kun painoindeksi on 30, liikapaino on lähes vuorenvarmasti haitallista. Jos henkilöllä on aineenvaihdunnallisia sairauksia tai -haittoja, jo 27,5–28:n painoindeksiä pidetään haitallisena. Toisaalta painoindeksi voi olla korkea myös lihaksista eikä ylimääräisestä rasvasta johtuen. Urheilijanuorukaisilla painoindeksi on hyvin usein 28–30.

– Vaikka lihasmassan kehittäminen liikkumalla on terveelle ihmiselle mahdollista missä iässä tahansa, 50 ikävuoden jälkeen lihakset valitettavasti pikkuhiljaa katoavat useimmilta. Tuolloin painon ei enää pitäisi nousta, koska se olisi pelkkää rasvaa.

Lihavuutta voi arvioida myös vyötärönympärystä mittaamalla.

– Keskivartaloon kertyvä rasva on elimistölle kaikkein haitallisinta. Kun painolukema on kolminumeroinen, mittanauhaa ei enää tarvitse.

Terve lihavuus?

Suomalaisista noin kaksi miljoonaa on ylipainoisia.

– On puhuttu paljon siitä, onko ihmisen muoto muuttumassa ja pitäisikö hyväksyä se, että ihminen on liikapainoinen. Jos vähäinen ylimääräinen rasva olisi sisäelinrasvan sijaan kokonaan ihonalaisrasvaa ja painon noustessa myös rasvaton kudos lisääntyisi, kaikki olisi hyvin. Todellisuudessa ylipainoisten joukossa on paljon ihmisiä, joiden kohdalla aineenvaihduntahaitat alkavat jo huomattavan varhain, Rissanen sanoo.

– Esimerkiksi normaalipainon ylärajaksi valittu 25:n painoindeksi ei sydän- ja verisuonitauteja ajatellen ole suinkaan paras mahdollinen raja, sillä monesti jo 22–24:n painoindeksi voi johtaa ongelmiin.

Rissanen sanoo, että jollakin aikajänteellä tarpeeksi suuresta ylipainosta koituu lähes varmasti ongelmia.

– Eri lähteet kyllä puhuvat pienestä joukosta liikapainoisia, joille aineenvaihdunnallisia haittatekijöitä ei ilmaannu. He pystyvät geeniensä ansiosta keräämään nimenomaan turvallista ja riskitekijöihin aika vähän liittyvää ihonalaisrasvaa. Tällaiset ihmiset ovat kuitenkin pienessä vähemmistössä, ja keskustelu "terveen lihavuuden" käsitteestä jatkunee edelleen.

Colourbox.com

Energiankulutuksella ja tahattomilla liikkeillä väliä

Helsingin Sanomien jutussa kirjoitettiin viime heinäkuussa, että säilyttääkseen kehossa viisi kiloa ylimääräistä on syötävä kuukaudessa muun ruoan lisäksi 22 grillimakkaraa. Mitä mieltä Rissanen on ajatuksesta, että ylipainoisena pysyminen olisi itse asiassa kovaa työtä?

– Jokainen meistä tottuu omaan elämäntapaansa. Painon säilyttäminen liiallisena vaatii jatkuvasti liiallista syömistä, mutta se, kuinka paljon tähän kunkin kohdalla vaaditaan energiaa, on eri asia. Aineenvaihdunnan vilkkaus voi vaihdella ihmisten välillä jopa sata prosenttia. Jos energiankulutus on pieni, joutuu syömään lihoakseen tai liikakilot säilyttääkseen vähemmän kuin sellainen, jonka aineenvaihdunta roihuaa. Myös ihmisten ruokahaluissa on eroja.

Rissanen nostaa esille myös tahdosta riippumattoman liikunnan: osa energiankulutuseroista selittyy pienillä liikkeillä.

– On temperamenttikysymys, istuuko ihminen tyynenä paikoillaan liikuttamatta edes sormea vai elehtiikö koko ajan pieniä, tahattomia liikkeitä, tai seisooko jalkapohjat vakaasti maassa vai keinahteleeko pikkulihaksilla. Tutkimuksissa on havaittu, että niin sanottu non-exercise activity (ei-liikunnallinen aktiivisuus) vaikuttaa huomattavasti aineenvaihduntaan ja ihmisten välisiin eroihin energiankulutuksessa.

Geenit altistavat, harvoin määräävät

Kaksi kolmasosaa ihmisen lihomisalttiudesta selittyy periytyvillä tekijöillä.

– Altistus on huomattava. Sellaisia geenejä, jotka määräisivät, että jostakusta tulee lihava ja toisesta ei, on kuitenkin löytynyt vain muutamalle prosentille lihavista ihmisistä. Yleensä he ovat olleet vaikeasti lihavia jo lapsesta lähtien, Rissanen sanoo.

Vaikka omat geenit altistaisivat lihomaan samoissa olosuhteissa herkemmin kuin toiset, kyseessä ei ole vuorenvarma tuomio.

– Kukaan ei voi sanoa olevansa lihava siksi, että geenit ovat sen tähdissä määränneet. Lihava voi olla siksi, että ympäröivät olosuhteet ovat ikään kuin sallineet alttiuden tulla esiin. Elämäntapavalinnat ratkaisevat, eikä itseään saisi verrata kuin korkeintaan lähisukulaisiin. Jos sama ihminen olisi liikkunut runsaasti vaikka parkettien partaveitsenä, todennäköisesti hänestä ei olisi tullut lihavaa.

Kuvat: Colourbox.com