Suomi, 2013. Ohjaus: Dome Karukoski. Käsikirjoitus: Aleksi Bardy. Kuvaus: Hena Blomberg. Leikkaus: Harri Ylönen. Tuotanto: Aleksi Bardy. Pääosissa: Peter Franzén, Laura Birn, Yusufa Sidibeh. Kesto: 99 min. Levittäjä: Scanbox.
Dome Karukoski on elokuvissaan tutkaillut lestadiolaisyhteisöä, koulukotia, musiikkibisnestä ja pohjoissuomalaisten lemmensotkuja. Nyt tarkkailun alla ovat äärimmäistä rasismia vaalivat, vihaa uhkuvat uusnatsit. Karukosken elokuvissa rakkaus ajaa henkilöt koviin ponnistuksiin ja radikaaleihin ratkaisuihin. Karukoski ei ole itse käsikirjoittanut ohjaamiaan elokuvia, mutta selvästi rakkauden mahti muutokseen miellyttää häntä.
Leijonasydämen päähenkilö on itäsuomalaisen uusnatsijoukon johtaja Teppo (Peter Franzén), osaava työmies, jolle ei tunnu löytyvän säännöllistä työtä. Usko jengiveljeyteen ja valkoiseen Suomeen tuovat Tepon köyhään elämään perusturvan, joka murenee, kun mies rakastuu. Rakkautta ei mutkista se, että Sarilla (Laura Birn) on poika (Yusufa Sidibeh) vaan se, että tuo poika sattuu olemaan neekeri. Hakaristeillä itsensä tatuoineelle uusnatsilla on tilanteessa sulattelemista.
Sari asettaa parisuhteen ehdoksi sen, ettei Teppo koskaan loukkaa Ramua, ei sanoin eikä nyrkein. Uusperheen elämä ei heti ala sujua auvoisesti, sillä pojalla on omia, varsin ymmärrettäviä ennakkoluulojaan Teppoa kohtaan. Perhekuvioihin tuo lisäjännitettä Tepon fanaattinen pikkuveli (Jasper Pääkkönen) ja aateveljet, joille on häpeällistä myöntää ryhtyneensä mustan pojan isäpuoleksi.
Teppo opettaa Ramulle tappelemisen taitoja ja oikeanlaista veitsen käytön tekniikkaa, jotta tämä selviäisi koulukiusaamisesta. Sitten mies päättää, ettei enää koskaan lyö ketään, silloinkaan kun olisi aihetta. Rakkaus syö Tepon vihan, tallaa hänen ennakkoluulonsa, mutta ympäristön asenteet säilyvät ennallaan. On vaikeaa muuttua, kun mikään ympärillä ei muutu.
Tepon ryhdikäs päätös kääntää väkivallalle selkänsä ei vaikuta aivan uskottavalta, etenkin kun hänen aiempi elämänsä on perustunut uholle ja väkivallalle. Hyppy huolehtivan isäpuolen rooliin tapahtuu myös liian nopeasti. Toisaalta draama tarvitsee juuri tällaisia suuria käänteitä, jotka Karukoski osaa kertoa tunteisiin vetoavalla tavalla, ahdistavia tilanteita huumorilla keventäen.
Peter Franzén näyttelee hienosti sisäisen kamppailun hämmentämää herkkää miestä. Elokuva todistaa, ettei suvaitsevaisuus ole helppo laji. Tästä on nähty ja kuultu myös monia tosielämän huolestuttavia esimerkkejä.
Teksti: Minna Karila