Olen suhtautunut aiemmin Urheilugaalaan hieman skeptisesti, kyynisestikin. Toki tapahtuma yhä melko pompöösi on, mutta se on selvästi löytänyt paikkansa ja saavuttanut kunnioitettavan aseman suomalaisen urheiluperheen silmissä.
Aiemmin olen pohtinut, tarvitaanko näin isoa ja juhlavaa tilaisuutta. Vuodet ovat osoittaneet, että kyllä tarvitaan. Gaalasta on tullut vuosien varrella merkittävä ja tärkeä tapahtuma urheilijoille, valmentajille ja taustavoimille. Palkintokategorioita on aika paljon, mutta niin on muistamista ansaitsevia toimijoitakin urheilun areenoilla ja niiden liepeillä. Kaikilla heillä on merkittävä roolinsa suomalaisen urheilun nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Erityisen ilahtunut olen siitä, että Urheilugaalassa muistetaan myös vanhoja mestareita.
Jos on Vuoden Urheilijan valinta aina hankalan kimurantti ja makuasia, niin ovat muidenkin kategorioiden valinnat. Hienoja ja ansiokkaita tekijöitä on erittäin vaikea arvottaa järjestykseen. En halua ottaa isosti kantaa nyt tehtyihin valintoihin, koska ne ovat Urheilutoimittajiin liiton jäsenten, asiantuntijaraadin sekä Suomen kansan mielipiteitä, eikä makuasioista voi kiistellä. Hiukan kuitenkin ihmettelen Kaisa Mäkäräisen, oman ykkössuosikkini, jäämistä kolmanneksi. Maailmancupin voitto on kuitenkin osoitus siitä, että urheilija on pysynyt huippukunnossa ja loistavalla tasolla läpi koko kilpailukauden. Mutta suomalaisessa urheilukulttuurissa arvokisojen arvostus on ollut kautta historian valtava, eikä meillä maailmancupeja syystä tai toisesta ihan samalla tavalla arvosteta. Mutta kuten sanoin, makuasioista ei voi kiistellä.
Oma listani on tässä, nakuttelin sen tänä aamuna eli kirkkaasti ennen valintoja:
Vuoden Urheilija:
1) Kaisa Mäkäräinen
- Maailmancupin voitto jyrää alleen sen, että Sotshissa ei tullut odotettua menestystä. Huikea urheilija, joka voi voittaa urallaan vielä vaikka kuinka paljon, enkä millään jaksa uskoa, etteikö Mäkäräistä nähtäisi myös vuoden 2018 olympialaisissa, vaikka hän näin Sotshin pettymysten jälkeen itse arvelikin. Uran kruunu(t) saattaa hyvinkin odottaa siellä. Maailmancupin voitto on myös osoitus siitä, että urheilija pystyy olemaan läpi kilpailukauden erinomaisessa kunnossa – sellainen on itse asiassa suomalaisille urheilijoille hyvin harvinaista.
2) Mikko Ilonen
- Euroopan kiertueen reikäpelimestaruus oli saavutus, jonka mittasuhteita moni ei ehkä ymmärrä. Mielestäni on täysin turhaa puhua siitä, onko golf urheilua. Totta kai on, siinä missä moni muukin taitolaji. Ilonen on esimerkillinen tienraivaaja tässä lajissa suomalaisille, samoin kuin Jarkko Nieminen oli aikanaan tenniksessä.
3) Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen
- Fantastinen taisteluvoitto olympialaisten parisprintissä. En halua erottaa näitä urheilijoita yksiköiksi, koska kyse oli parikilpailusta, missä molempien panos oli tismalleen yhtä merkittävä ja suoritus loistelias.
4) Antti Ruuskanen
- Euroopan mestari on paitsi kivikova urheilija, myös paras mahdollinen mannekiini lajille ja esikuva nuorisolle.
5) Enni Rukajärvi
- Hopea Sotshin slopestylessä oli hieno saavutus. Kuten golfin kohdalla, myös näiden ns ”lökäpöksylajien” urheilullisuutta usein meillä kyseenalaistetaan. Käykääpä kokeilemassa ja katsokaa kilpailuja tarkalla silmällä. Moinen taituruus syntyy vain tuhansien ja tuhansien harjoitustuntien kautta, aivan kuten perinteisimmissäkin lajeissa. Lisäksi näiden lajien harrastajamäärät alkavat olla todella kovia, koska ymmärrettävistä syistä nämä lajit kiinnostavat nuoria tänään paljon enemmän kuin perinteiset hikilajit.
6) Rami Hietaniemi
- Hankalien terveysongelmien keskellä (hermovauriot kädessä ja sormissa) painittu EM-hopea oli todellinen sisukkuuden ruumiillistuma. Eikä mestaruuskaan kauas jäänyt. Tällaisia sankaritarinoita on aina upeaa seurata.
Sykähdyttävin urheiluhetki:
- Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven hiihdon sprinttiviestin olympiakullan ratkeaminen loppukiritaistelussa oli äärimmäisen hieno ja herkkä hetki. Suomalainen mieshiihto olikin loistanut olympialaisten korkeimmalta korokkeelta poissaolollaan jo 16 vuotta. Tippa nousi linssiin, kun upea kilpailu ratkesi sinivalkoisiin juhliin.
Urheiluseura:
- Joutsenon Kullervo. Vain 10 000 asukkaan eteläkarjalaiskunnan seura puurtaa pyyteettömästi juuri niiden asioiden parissa, joita tällä hetkellä arvostetaan: ei pelkästään urheilua vaan olosuhteiden ja mahdollisuuksien luomista monipuoliselle kuntoliikunnalle sekä lasten ja nuorten yhä aktiivisempaan liikuttamiseen.
Taustavoima:
- Kjell Krook. Eläkkeelle jäänyt SFI:n eli ruotsinkielisen yleisurheilun todellinen isähahmo ja kummisetä viidellä eri vuosikymmenellä. Huikeaa pyyteetöntä työtä ja yhteisön hengennostatusta. SFI on kokoonsa nähden naarannut viime vuosikymmenen aikana käsittämättömän määrän arvokilpailumenestystä, eikä Krookin panos tässä ole todellakaan pieni. Jokainen mukana ollut kokee olevansa tärkeä palanen pienehköä, mutta äärimmäisen kiinteää yhteisöä. Harmi, että Krook ei ole koskaan päässyt / halunnut SUL:n johtopaikoille. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, olisiko hänen johdollaan saatu suomalaiseen yleisurheiluun samanlainen välittämisen ja yhdessä tekemisen yltiöpositiivinen ja jokaista toimijaa arvostava henki.
Esikuva:
- Ari-Pekka Liukkonen. Hieno menestys EM-kilpailuissa, mutta samalla erittäin tärkeä siviilielämän ulostulo, joka tasoittaa varmasti monen homoseksuaalin urheilijan tietä hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on. Toivottavasti koko urheiluyhteisökin on valmis samaan, eikä tästä aiheesta tarvitsisi jatkossa nostaa suuren suuria kohuja, sillä täysin luonnollisesta asiasta tässä on kysymys. Rohkea ja ennakkoluuloton kaveri, jolla myös urheilullisesti esimerkillisesti palikat kohdallaan.
Läpimurto:
- Äärimmäisen hankala valinta Oskari Mörön ja Iivo Niskasen välillä. Kallistun kuitenkin Niskaseen, sillä harva häneen uskoi viime kauden alussa. Nuori, puolihullu, rempseä ja rämäpäinen kaveri yllätti kaikki olympiamenestyksellään ja osoitti, että kun asioita on tehty pienestä pitäen oikein ja valtavalla intohimolla sekä tarkkuudella, on menestys kestävyyslajeissa mahdollista nuorellakin iällä. Tätä positiivista hulluutta ja itsensä likoon laittamista kun saataisiin tartutettua moniin muihinkin nuoriin lahjakkuuksiin, olisi Suomi jatkossa taatusti entistä vahvempi urheilukansa.
Urheilumarkkinointiteko:
- Itselleni hankalin kategoria ilman muuta. Valitsen kuitenkin HJK:n, jonka toiminta on ainoana suomalaisena jalkapalloseurana vakaalla pohjalla ja toimii. Lisäpisteet siitä, että Barca-ottelun tuotto käytettiin juniorijalkapalloilijoiden olosuhteiden parantamiseen. Aki Riihilahti esikuntineen on oikealla tiellä; huippu-urheilumenestys ei ole kaikki kaikessa, myös tulevista sukupolvista ja harrastajista on huolehdittava, jos ja kun siihen resursseja riittää.
Urheilukulttuuriteko:
- Paavo Nurmi Games. Alun perin hitusen suuruudenhullulta kuulostanut hanke Timanttiliigan saamisesta Turkuun on upean työn ja isojen ponnistelujen jälkeen lähempänä kuin uskommekaan. Organisaatio on osannut hyödyntää kunnioittavalla ja tärkeällä tavalla Paavo Nurmen legendaa. Osoitus siitä, että jääräpäinen työ ja vielä jääräpäisempi usko omaan tekemiseen voi johtaa ihan mihin tahansa.
Urheilujournalismi:
- Jos palkinto myönnettäisiin elämäntyöstä, HS:n Jarmo Färdig olisi ilmiselvä valinta. Oma valintani näistä ehdokkaista on kuitenkin Sanomien leirin Juha Kanerva. Muistan hyvin, kun naarasin aikoinani vuosituhannen vaihteessa Kanervan urheilumuseosta Sonera Plazan urheilun sisällöntuotannosta vastanneen Sportslink Groupin leipiin. Jo tuolloin ihastutti miehen huikean laaja-alainen sivistys ja lajikirjon syvällinen tuntemus. Kanerva on oivaltava ja tarkkasilmäinen kirjoittaja, jonka jutuissa on poikkeuksetta urheilujournalismille epätyypillistä monitasoisuutta. Asiavirheistä tätä miestä ei juuri kiinni saa. Itse olen viime vuodet odotellut ehdokkaiden listalle myös Urheilulehden Jari Kupilaa, joka on jo vuosikaudet syväluodannut erittäin ansiokkaasti koko suomalaisen urheilujärjestelmän rakenteita ja kipupisteitä. Jokohan ensi vuonna olisi hänen vuoronsa?
Vuoden Valmentaja:
- Jos on vaikea arvottaa eri lajien urheilijoita, jopa vielä vaikeampaa on valmentajien laittaminen arvojärjestykseen. Osa tekee loistavaa työtä juniorivalmennuksessa, osa kansallisella tasolla, näkyvimmät suurimmilla areenoilla. Silti valintani on Tuomas Sammelvuo. Olin ensimmäisten joukossa epäilemässä, pystyykö Sammelvuo muuntautumaan pelaajasta valmentajaksi näin lyhyessä ajassa. Äärimmäisen työteliäs, perusteellinen ja analyyttinen kaveri, joka ei jätä kiveäkään kääntämättä. Johdatti joukkonsa hienoon menestykseen maailmanlaajuisesti äärimmäisen harrastetun lajin MM-lopputurnauksessa.
Vuoden joukkue:
- Lentopallomaajoukkue. Yhdeksäs sija kivikovassa seurassa MM-areenalla on valtavan suuri saavutus. Toki myös Leijonien esitys Sotshissa oli kova, sillä kaikki parhaat olivat mukana, mutta nostan lentopalloilijat edelle lajin järkyttävän paljon suuremman levinneisyyden mukaan. Hatunnosto silti myös Leijonille ja Erkka Westerlundille, joka kaapi vanhan liiton veteraaneistamme kerran vielä kaiken irti; USA:n murskaaminen pronssiottelussa oli kivikova suoritus.