Lukupiirissä luetaan kiehtovia, keskustelua herättäviä kirjoja. Esittelemme viikoittain lukemisen arvoisen kirjan, jonka voit voittaa omaksesi. Tämän viikon kirjana on Ville Virtasen romaani Hevosen taju.
Kirja: Hevosen taju
Kirjailija: Ville Virtanen
Kustantaja: Teos
Helmiä: 2
Kenelle: Veijaritarinoiden ja melodramaattisuuden ystäville. Hevosihmisille. Ja myös (pikkuvanhoille) hevostytöille.
Viha pulppusi suonissani. Tunsin, kuinka korvani taipuivat taakse niskaa myöten, leukani venyi eteen koko kaulan pituudelta, nappasin kolme nopeaa, uhkaavaa askelta, ylähuuli nousi paljastaen hampaat.
"Näytit aivan... hevoselta", sanoi minua hetki sitten tuohduttanut, hämmentynyt kanssasisareni vuonna 1998. Olin vastikään saapunut ratsastusleiriltä; kaksi viikkoa hevosten keskellä yötä ja päivää. Seura tekee kuin tekeekin kaltaisekseen – ja siitä lienee Ville Virtasen romaanin punainen lanka punottu.
En tiennyt entuudestaan, että minua lapsena kovasti naurattanut ja aikuisena hitusen itkettänyt näyttelijä Ville Virtanen on näinkin vankkumaton ja asiansa tunteva hevosmies henkeen ja vereen. Jo lapsena salaa suomenhevostamman selkään ensi kerran kivunnut mies on kirjoittanut kohtalokkaan romaanin, jonka parasta antia ovat yksityiskohtaiset menneiden muistelot sekä niin jalon ja nöyrän, mutta ei lainkaan nöyristelevän olennon kuin hevosen kuvailut.
Virtasen teosta onkin hehkutettu miehekkääksi, aikuisille suunnatuksi hevosromaaniksi, johon ei "heppatyttöjen" kannata kajota.
Olen vahvasti eri mieltä.
Virtanen on kerrassaan loistelias kuvatessaan hevosen jaloa askellusta, runkoa ja karismaa sekä ratsastuksen kehollista kauneutta ja taitoa – ja ennen kaikkea sitä pyhää sidettä, luottamusta ja kunnioitusta, joka voi syntyä ihmisen ja hevosen välille. Se palautti mieleeni muistoja, samaistumisen riemua. Ja Virtasen omista muistoista seuraava kohtaus onkin teokseen lainattu:
"Eliaksen keho ymmärsi heti keinuvan liikkeen, oli helppo pysyä kyydissä; ratsastusvaisto, sukua musikaalisuudelle, hevosen tajun ohella välttämätön lahja ratsastusvirtuoosille. Keskellä karsinaa Elias päästi prrtuun ja Liisa pysähtyi. Hurja hetki, huikaiseva oivallus: tuo hevosen kokoinen oikeasti kuuntelee minua!"
Virtanen kipusi hevosen selkään ensimmäisen kerran kahdeksanvuotiaana.
Vaikka teksti tursuaa hevostietoutta pätemisen uhallakin niin että rautiasta ruunikosta tunnistamatonta saattaa ihan hirvittää, eikä hevosurheilun- ja tallimaailman jäyhää kieltä siivota vaaleanpunaisella talikolla, uskon kyllä myös "hevostyttöjen" tietävän tasan tarkkaan mistä tuossa jokseenkin karussa, jossain määrin liukuhihnamaisessa maailmassa on kyse. Nuorten tallityttöjen tietotaidot, kunnianhimo ja itsenäisyys saattavat lyödä monille turtuneille konkareille tai tietämättömille laidasta katsojille luun kurkkuun, sillä sellaiseksi tallilla opitaan; kylmän viileiksi tietopankeiksi ja raskaan työn raatajiksi. Tällainen kylmyys, hevoshulluuden muuttuminen mekaanisuudeksi onkin monen sielun kohtalona.
"Silloin pitää tuntea hevosen suu sormissaan, takakaviot istuinluissa. Hevosen voima tärähtää selkärankaan ja päästää läpi. Se tuntuu koko kropassa, sellainen kirkas euforia, että olis kuoria myöten täynnä jotain luonnonmukaista nautintoainetta, melkeinpä yhtä ilman kanssa."
Ratsastusta tosissaan omaksi ilokseen tai ammatikseen harrastaneet, esteradoille joskus eksyneet tai kilparatojen konkarit tuntevat varmasti luissaan ja ytimissään sivuilla kuvatut hetket, liikkeet, jokaiset pidätteet.
Se side, mikä hevosen ja ihmisen välille voi syntyä – se myös erottaa usein jyvät akanoista, hetken huumaan hersyneet heppahullut ja bisnesherrat ja -ladyt niistä todellisista hevosihmisistä, jotka osaavat tulkita hevosen kieltä intuitiivisella otteella, jolloin sanoja ei tarvita.
"Muu vilinä lakkasi olemasta, oli ainoastaan tamma, Elias ja heidän välisensä kontakti. Hevosen suunnalta humisi, se oli jotain taikaa, vähän pelotti että taika särkyisi. Hän oli ensimmäistä kertaa kohdannut elämänsä hevosen. Hän oli päässyt tielle siihen kohtaan, mistä hänen tiensä oli alkava. Hän oli saanut aavistuksen lahjastaan: kun Elias kuiskaa, hevonen kuuntelee, kun hevonen kuiskaa, Elias kuulee. Hevosen taju."
Hevosen taju kertoo Eliaksesta ja Flosta, jo ratsastusleirillä kohdanneista sieluista, jotka nyttemmin aikuisiällä pyörittävät menestyvää hevoskauppatallia Ruotsissa. Kadehdittavan taitava hevosmies Elias ja bisnestietoinen Flo ovat kova tiimi, jonka pintaliitoisen idyllin kuitenkin rikkoo yllättäen mitäänsanomattomaksi leimattu hevonen.
Teoksessa tuodaan kilparatsastuksen ja hevosmarkkinoiden varjopuolta kaunistelematta esille; hevosia hakataan lähes verille, taivutetaan ihmisen tahtoon, taotaan rahaa ja siitosorien elämän eliksiiriä pumpataan mekaanisesti, elämän kohtua kohdellaan väkivalloin. Hevosista tulee joskus itseään hevoshulluiksi kutsuneitten käsissä pelkkää bisnestä.
"Sinä ja minä, Herra K, me sidottiin tammalta häntä, me sidottiin siltä jalat. Me sidottiin vahva tamma, vahva kuin hevonen, sen viha-rakkauspotkujen voima murskaisi orilta sekä pallit että polvilumpiot. Nyt se ei liiku, vinkuu vaan. Se ei liiku, koska me ei anneta sille lupaa liikkua."
Voiko ihminen muuttua hevoseksi?
Hevosen taju on teoksena hyvin levoton, ja silti sen lukeminen on hidasta, jokseenkin työlästä: myöhästyneen kiirettä. Teksti laukkaa ja tekee äkillisiä väistöliikkeitä vähän väliä semmoista tahtia, että pisteet ja pilkut ovat pudonneet sivulta jos toiselta vääriin kavioihin.
Rönsyilevä, elämämakuinen dialogi on kuin teatterilavalta, jonka olisi paikka paikoin toivonut sijoitettavan jonkun suuhun, eikä niinkään kirjoitettuna sivuille.
"---- Kun must ei kuule oo kiva lutkuttaa mitään mikä on uinu jonkun tuhannen riemun Kristiinan liemissä. Tajuutsä v--un suomalainen urpo? Katsos kun minä en ole sen tyypin lady, jolla olis käyttöä tavaralle, joka jää tähteiks joltain Hitchcockin fucking linnuilta. Eli mun tää hygieniaongelma ratkee ihan sillä, ette koske muhu v--tu ikinä. Joten sovitaanks taas se mikä on jo sovittu? Sinä poika ratsastat vaan mun hevosia ja minä maksan siitä sulle palkkaa. Eiks niin?”
Viimeiset kohtaukset, kirjan loppulaukka, ovat kuin piirroskuvia räjähdysalttiista sarjakuvastripistä: lukija hämmentyy huomatessaan hevosroomanin muuttuvan taisteluareenaksi, tyylilajin vaihtuneen joksikin aivan muuksi. Olisin suonut, että teos olisi jatkanut hevosten viitoittamalla tiellä, jonka karu, hyväksikäyttöön äitynyt maailma olisi tullut esille ilman tätä väärinymmärretyksi supersankariksi nousevaa, kaksijalkaista hevosta.
Voiko ihminen todella muuttua hevoseksi?
"Varren toisessa päässä vaaleanrautias suomenhevostamma tuijotti yhtä intensiivisesti kuin poika itse. Ja olihan pojan olemuksessa isosti hevosta jo tuolloin, tai hevosessa poikaa, havainnoivat ympäristöä yksissä tuumin, kuin kahden otuksen lauma, reagoivat samaan suuntaan, kuuntelivat yhdessä."
Kyllä voi. Ainakin hetkeksi.
Teksti: Katri Koskinen
Katso myös: Ville Virtasen elämä hevosten seurassa
Sumo video id