Se ei ole raviseura eikä mikään, jos päällystö ei järjestä jäsenistölleen pikkujouluja. Yhdistysten olemassaololle tulee viimeistään silloin siunaus, kun samanhenkiset - usein tosin eripuraiset - hevosharrastajat saavat kerran vuodessa syödä paistia ja juoda lientä seuran laskuun.
Pikkujouluperinne on siittänyt satavuotiaaseen Suomeen suunnattoman määrän kuolemattomia tarinoita. Osa niistä on traagisia, suurin osa kuitenkin tragikoomisia siitä johtuen, että sitä lientä on nautittu enemmän kuin paistia.
Vuosien varrella suorittamani empiirisen tutkimuksen perusteella raviväen pikkujouluissa hierotaan tarmokkaasti hevoskauppaa. Hippoksessa ja raviratojen toimistoissa riittää pikkujoulusesongin aikaan touhua, kun omistajanvaihdosilmoituksia pannaan täytäntöön.
Jaan muistinvaraisesti teille yhdessä raviseuran illanvietossa kuulemani kertomuksen, jossa nivoutuvat yhteen ne yllä mainitut tragikoomiset juonenkäänteet ja pikkujouluhenkinen hevoskaupankäynti.
* * *
Tarinan kertoi minulle muuan keski-ikäinen herrasmies. Hän aloitti Eino Leinoa löyhästi mukaillen: Kell' kymppitonni on, se kymppitonnin kätkeköön.
Oli käynyt nimittäin niin, että kertoja oli voittanut pikkujouluraveista sievoisen setelitukun. Kantti ei kestänyt pitää onnenpotkua omana tietonaan, vaan asia tehtiin kuuluvin äänenpainoin selväksi koko ravintolakatsomolle. Ilta eteni railakkaasti ja totonousua juhlittiin maljoja nostellen.
Aamulla mies heräsi pikkujouluhorroksesta omasta eteisestä. Tyynyn virkaa oli toimittanut paperiarkki, joka selvisi lähemmässä tarkastelussa vapain kynänvedoin laadituksi mutta silti sitovan oloiseksi kauppakirjaksi.
Paperi paljasti koruttomasti, että pikkujoulutunnelmissa oli tullut tehtyä hevoskauppaa. Suvultaan sangen arkinen ja iältään melko huomattava lämminveriruuna oli siirtynyt miehen nimiin.
Kauppasumma oli kohteeseen nähden yltäkylläinen. Edellisillan totovoitot olivat sen myötä sileinä. Kuten arvata saattoi, ruunan myynyt taho hylkäsi katuvan ostajan esittämän ponnekkaan reklamaation. Edes lainoppineeseen yhteydenotolla uhkailu ei saanut myyjää pyörtämään kauppaa.
Eipä auttanut ostajan muu kuin alkaa nöyrin mielin järjestellä käytännön asioita. Kuten sitä, mihin hevonen sijoitettaisiin, kun talliakaan ei ollut omasta takaa.
Hetken hakemisen jälkeen karsinapaikka löytyi tuttavan tallilta. Nukkavieru ruuna tuotiin sovittuun osoitteeseen, eikä ostaja voinut vieläkään onnitella itseään kaupoista. Takkuturkkinen ja pienikokoinen eläin oli säikky - tai valpas, kuten myyjä asian muotoili.
Marraskuista maata peittänyt sohjo sinkoili ilmaan, kun myyjä kaasutti kiireen vilkkaa paikalta pois. Auton perävalot häipyivät hämärtyvään iltaan. Ostaja puristi kädessään riimunnarua ja tunsi kolkkoa tunnetta. Mutta ei auttanut. Tästä alkaisi uuden omistajan ja ruunan määräämättömän mittainen yhteinen matka.
* * *
Vastatuuli puhalsi matkan alussa täysin palkein. Hevonen pelkäsi ihmisiä. Se kyräili uutta isäntäänsä karsinansa takanurkasta epäluuloisena.
Miehen käytännön raviopit oli saatu lapsuudenkodista, mutta huoletonta ja hevosetonta aikaa oli jatkunut muutamaa lyhyttä jaksoa lukuun ottamatta pari vuosikymmentä. Mieleenpalauttelua ja uuden oppimista siis riitti.
Lapsuudenkodista oli saatu evääksi elämäntielle myös opetus: siivoa omat sotkusi. Niin mies jatkoi uupumatta hevosensa kanssa työskentelyä, vaikka päämääräksi asetettu raviura tuntui utuiselta unelta vainen. Mies vietti illat tallilla ja koetti päästä selville alakuloisen ruunan mielenmaisemasta.
Ja kuinka ollakaan, verkalleen vaiva alkoi kantaa satoa. Silta ihmisen ja hevosen välillä rakentui palkki palkilta.
Yhtenä iltana ruuna tuli karsinansa takalaidan varjoista isäntäänsä vastaan tämän askeleet tallin käytävällä kuultuaan. Se oli läpimurto.
Keväthankien heijastaessa auringonkiloa päästiin jo tekemään säännöllisiä harjoituksia. Ruunan raasu alkoi osoittaa lenkkipoluilla kilpahevosen elkeitä. Syksyn tullen saatettaisiin suunnitella jo kilvanajoa.
Mies kertoi, kuinka jokainen ylitetty este oli oma merkkipaalu. Miten hyvältä tuntui, kun viimein päästiin ostamaan kilpavarusteet ja katselemaan sarjatarjontaa. Kuinka monta sudenkuoppaa oli siihen mennessä väistetty. Ruunaan oli tullut huolellisen hoidon myötä ryhtiä. Luonne oli muuttunut luottavaisempaan suuntaan.
Ei siitä ruunasta raviratojen johtotähteä kuoriutunut, mutta kestävä kilpuri ja elinvoimainen humma kuitenkin.
Mies sanoi, että raviharrastajan onni on usein pienissä asioissa, ei niinkään voitetuissa palkinnoissa. Hän sai päiviinsä sisältöä ja mielekästä tekemistä. Välillä huomattaviin lukemiin karannut paino oli pudonnut ja kunto kohonnut tallitöitä tehdessä. Hevoselle mitoitetut tavoitteet oli saavutettu, jopa ylitettykin.
Välillä tuli vastaan huonoja hetkiä ja ajoittaista uskonpuutetta ilmeni, mutta yksi onnistuminen mitätöi kaikki sitä edeltäneet haparoinnit. Ruuna opetti isännälleen kärsivällisyyttä enemmän kuin siihenastinen elämä yhteensä.
Ja pikkujoulut, niissä mies kaikesta huolimatta edelleen kävi, jakoihan hän sellaisissa tarinansa minullekin. Hevoskauppaa emme sentään hieroneet.
Tämä tarina on tosi - tai sitten ei. Mistä sen tietää ja onko sillä väliäkään. Ravi-ihmisen sisintä kertomus kuitenkin kuvastaa. Hevosharrastajaa voi verrata oksaan: taipuu tuulessa mutta ei mene poikki.