Kulttuuri on kärsinyt koronasta, sehän on selvä. Vai onko? Ja mihin verrattuna? Ravintoloihin? Nehän vasta ovatkin kärsineet? Vai ovatko ne valtiovallan erityisessä suojeluksessa? Vai peräti poliitikkojen vihan kohteena? Markus Leikola porautuu kolumnissaan siihen, mitä ravintoloissa ja teattereissa todella on tapahtunut meillä ja muualla.
Pian jo kaksi vuotta on eletty erilaisia poikkeustiloja ja kaikille on tullut selväksi, että pandemia vaikuttaa eri ihmisiin ja ihmisryhmiin eri tavalla.
Eniten se on vaikuttanut niihin, jotka ovat kuolleet sekä heidän läheisiinsä. Toiseksi eniten niihin, jotka ovat kamppailleet hengestään ja selvinneet, sitten ikävillä oireilla selvinneisiin ja vähiten lievästi sairastuneisiin tai sairastumiselta säätelemiseen. Jotta ensin mainittuja olisi mahdollisen vähän, yleisvaarallisten tartuntatautien terveys- ja kuolleisuusvaikutuksia vähentämään on säädetty tartuntatautilaki.
Mutta koska sota, luonnonkatastrofi tai pandemia paitsi poistaa yhteiskunnan jäseniä rivistä pysyvästi tai vähemmäksikin aikaa paljon, kriiseillä on aina vaikutuksia kaikkeen muuhunkin ja viime kädessä kaikkiin. Yhteiskunta pyrkiikin siis terveydenhuollon tehostamisen lisäksi pitämään huolen siitä, että ruokaa, vettä, lämpöä ja sähköä on kaikille saatavana.
Vasta tämän jälkeen tulee kaikki muu, kuten ihmisten oikeus saada tehdä töitä, ehkä jopa yrittää saada tehdä niitä töitä, joita ihmiset itse mieluiten haluaisivat tehdä. Välillä tuntuu, ettei tämä ensisijaisuusjärjestys ole kaikille ihan selkeä.
Yhteiskunnan näkökulmasta esimerkiksi ruuan saamisen takaaminen tarkoittaa sitä, että ruokakaupat sulkeutuvat kaupoista viimeisimpinä. Monessa Euroopan maassa vaatekaupat, kirjakaupat ja muut kaupat ovatkin joutuneet olemaan kiinni, kun kontaktien määrää vähennettiin minimiin.
Ruokahuollossa ravintolat ovat vaihtoehto ruokakaupoille ja niinpä Suomessakin sallittiin pahimman sulkutilan aikana ulosmyynti. Suomen omintakeisista anniskelumääräyksistä johtuen meillä sääntely näyttää välillä siltä kuin se olisi keskittynyt siihen, mihin kellonaikaan virus leviää tuoppia kallistettaessa eri tavoin kuin kahvia ryystämällä.
Tästä huolimatta Suomessa ravintoloiden sulkemiset ovat olleet lievemmät kuin muualla. Ensimmäisessä aallossa keväällä 2020 eroja ei juuri ollut: ravintolat suljettiin maaliskuussa ja avattiin kesän kynnyksellä. Ravintolat olivat kiinni yhdeksän viikkoa ja saivat silloinkin myydä ulos ruokaa. Niin meillä kuin muualla monet ruokapaikat, jotka olivat aiemmin tarjoilleet vain paikalla syöville, ottivat noutoruuan käyttöön ja selvisivät siten tarvitsematta sulkea ovia kokonaan.
Syksyllä 2020 alettiin puhua muuntoviruksesta ja toinen iso aalto olikin toisenlainen: Ranskassa baarien ja ravintoloiden sulkemiset alkoivat lokakuussa ja marraskuussa jopa öiseen aikaan noutoruoka oli kielletty. Samaan aikaan Suomessa sai pitää vielä iltayhteentoista asti ravintoloita auki koko maassa joulukuun puolelle. Lopulta Suomessakin ravintolat sulkeutuivat kokonaan 8.3.2021 kuudeksi viikoksi. Pariisissa ravintolat saivat avata terassinsa puolen vuoden kiinniolon jälkeen 19.5.2021 eli kun Suomessa oli oltu auki jo kuukauden päivät.
Teattereiden kiinniolo noudatti samanlaista kaavaa, ensimmäisessä aallossa Helsinki, Kajaani ja Pariisi sulkeutuivat 13.3.2020. Meillä ovet avattiin kesäkuun alussa, Ranskassa vaiheittain kesäkuun mittaan. On toinen asia, että meillä teatteritalot haluavat pitää ovensa kiinni kesäisin, Ranskassa yleisö tulvi takaisin kulttuurin ääreen – koronan kanssa tällä erolla ei ole mitään tekemistä.
Talven 2020-21 deltavarianttiaallosta mentiin Suomen teattereissa jo alueittain eriytetyllä sääntelyllä: siinä missä Helsingissä teatterit sulkeutuivat marraskuun lopulla, Kajaanin kaupunginteatteri oli auki ja toiminnassa koko talven, vaikkakin pienemmillä yleisömäärillä. Helsingissä sen sijaan koko kevätsesonki menetettiin ja kun teatteritoiminta olisi ollut sallittua kesäkuun puolivälissä 2021, olikin jo teatterien normaali kiinnipysymiskausi päällä edellisvuoden malliin.
Eroa Pariisin ja Helsingin teatterien sulkutilan kestolla ei ollut juurikaan: Pariisi aloitti viikkoa ennen Helsinkiä ja lopetti neljä viikkoa aikaisemmin. Mutta vain ranskalaiset pääsivät nauttimaan sisätilojen vakiintuneiden teatterien esityksistä, kun piina oli ohi, sillä Helsingissä teatterit avautuivat hissukseen elokuun mittaan 2021.
Ensimmäistä kevättä 2020 leimasi vielä yllätyksellisyys, toista 2021 rokotekattavuuden kerrytys ja aiempaa nopeammin leviävä delta, 2022 parhaillaan on omikronin ja aiempaa lyhyemmän sulun aikaa. Tänä kolmantena talvena ravintolat eivät ole olleet totaalikiinni lainkaan sen enempää Suomessa kuin Ranskassa – yökerhoja ja vastaavia lukuunottamatta - ja teattereillakin niin Kajaanissa kuin Helsingissä tauko jää muutamiin viikkoihin, ei kuukausiin. Ranskassa sen sijaan teatterit ovat olleet auki joulun ja tammikuun ajan, sillä siellä kulttuuripolitiikkaa on käytetty myös houkuttimena saada rokottamattomat piikille.
Vertailu kertoo yksikäsitteisesti, että kokonaisuutena ottaen Kajaanissa on päästy helpommalla kuin Helsingissä – vaikka joillekin voi tulla yllätyksenä, että taidepiirit ei ole sama kuin Helsinki – ja Helsingissäkin helpommalla kuin Ranskassa. Pandemian kaksivuotiskaudella vain päättynyt tammikuu jää suomalaisille erätappioksi teatterien ja muiden yleisötilaisuuksien osalta.
Näin ollen voi perustellusti sanoa, että ajatus siitä, että kulttuuri olisi kuollut viimeisten kahden vuoden aikana ei – tietenkään – pidä paikkaansa. Julkisen vallan taiteen tukea on jaettu budjettivaroista tavallisesti 1,1 miljardia vuodessa ja nyt säätiöiden, kuntien ja valtion yhteinen koronatuki taiteelle on jo pitkälti yli puoli miljardia kahden vuoden aikana.
Epätasaisesti kulttuurin rahat ovat jakautuneet aina. Pyramidin huipulla ovat satojatuhansia tienaavat kansainväliset huippuartistit, vaatimattomammilla mutta yleensä turvallisilla tuloilla kunnalliset teatteri- ja orkesterityöntekijät ja tiukimmilla vaihtelevilla keikkatuloilla elävä iso, mutta sekalainen joukko, joihin mahtuu samoista tuloista kilpailemaan tavan kulttuuriväen lisäksi sekä lahjakkaita harrastajia, nuoria alalle pyrkijöitä että puoliksi sosiaalituilla sinnitteleviä pitkän linjan tekijöitä.
Pandemia on tehnyt vain näkyväksi tämän jaon – ja sen, että kun valtionapua sekä lisätukea nauttivat instituutiot ovat pitäneet omat hallintonsa pyörimässä, murusia ei valukaan ravintoketjua alaspäin samalla lailla senkään vertaa kuin aikaisemmin. Näihin tavanomaisiin tukiin ei ole sidottu minkäänlaista velvollisuutta edes järjestää esityksiä yleisön saataville: on ollut täysin kunkin teatterinjohtajan harkinnassa, onko esityksiä harjoitettu digistriimiin, myöhempiä yleisöjä varten vai suoraan roskakoriin.
Samalla tavoin freelancerien asema vaihtelee: vaikka kirjojen myynti on noussut, monen kirjailijan tulomuodostukselle tärkeät live-esiintymiset jäivät pois. Osa näyttelijöistä kykeni paikkaamaan nousemattomia esirippuja äänikirjojen lukijoina tai tv-tuotannoissa, joiden yleisöt ovat kasvaneet kasvamistaan suoratoistopalveluissa. Samalla tavoin esimerkiksi S-ryhmässä osa ravintolahenkilökunnasta työllistettiin ruokakaupoissa lomautusten sijaan. Eikä ravintola-alallakaan ole normaaliaikoina ennenkuulumatonta, että juottolat muuttavat konseptejaan ruokaravintoloiksi – jollekin varmasti vaihtoehto pandemiassakin, vaikkakaan ei kaikille.
Kulttuurin ja ravitsemusalan menetykset ovat tosiasioita, mutta kuva lobbauksen, mielenosoitusten ja iskulauseiden takana on siis paljon monivivahteisempi. Ja vertailu Ranskaan, jopa ilman tukirahoista puhumista, osoittaa että pahempiakin paikkoja on ollut kuin Suomi. Eikä Ranska ole ainoa: ulkonaliikkumiskieltoja on ollut Espanjassa, ruumisautojonoja Italiassa, tiukkoja rajoituksia vain yhden ruokakunnan ulkopuolisen ihmisen tapaamisesta kerrallaan Saksassa.
Mutta miksi juuri Ranska sopii mainiosti Suomelle vertailumaaksi? Ensinnäkin siksi, että maa on hyvin keskusjohtoinen. Siellä ei kukaan pääse sanomaan, että käytännöt johtuvat sekavasta päätösvallan hajautuksesta eri tason viranomaisten kesken. Toisekseen gastronomian kotimaassa kukaan ei epäile, että ravintolarajoitukset olisivat seurausta jonkinlaisesta hallituksen vihasta gourmet-elinkeinoa kohtaan, kuten meillä on pahimmillaan epäilty. Ja kolmanneksi: Ranskassa kukaan ei väitä, että kulttuuri on tapettu maasta kokonaan, sillä ranskalaiset pitävät kulttuuriaan maailman elinvoimaisimpana.
Eli oliko kulttuuriministeri Antti Kurvinen oikeassa tokaistuaan viikolla, että ei pidä kysyä pandemian vaikutuksista yksittäiseltä muusikolta? Kyllä ja ei, sillä kahta samanlaista tapausta ei ole, meillä eikä muualla.