Nato-päätöksessä kävi niin kuin kävi: kansa ja poliitikot vaihtoivat kantaa kuta kuinkin tasatahtia, koska ulkoisessa toimintaympäristössä tapahtui merkittävä muutos Venäjän käynnistettyä täysimittaisen sodan Ukrainaa vastaan 24. helmikuuta, Markus Leikola kirjoittaa MTV Uutisten verkkokolumnissaan.
Tämä on yksinkertaista ymmärtää ja tällaiselle näkemyksen muuttamisen perusteelle on kansan keskuudessa varsin iso muutos. Voi jopa sanoa, että ellei merkittävä osa poliitikoista olisi seurannut kansan mielenmuutoksia, se olisi herättänyt enemmän ihmetystä – ja kenties jopa syytöksiä järjestelmän legitimiteetistä eli siitä, onko edustajilla oikeus edustaa ihmisiä.
Edustusoikeus kuitenkin lunastetaan presidentillä kerran kuudessa ja kansanedustajilla kerran neljässä vuodessa. Erilaiset vaalikoneet ovat, puutteineen päivineen, tulleet osaksi suomalaista demokratiaa ja monet käyvätkin sekä etsimässä itselleen sopivinta ehdokasta että tarkastamassa suosikkiensa kantoja niistä. Poliitikot eivät pääsääntöisesti ole kovin innostuneita vaalikoneista, mutta sietävät niitä, koska vastaamattakaan ei uskalla jättää, jos kaikki muut sieltä löytyvät.
Nykyinen pääministeri Sanna Marin oli viime eduskuntavaalien alla 2019 "täysin eri mieltä" siitä, että Suomen pitäisi liittyä Natoon. Niin oli vaaleissa Sdp:n keulakuvana vielä toiminut Antti Rinnekin, kuitenkin lisäyksellä, että "koskaan ei pidä sanoa ei koskaan" ja ilman lisäperusteluja myös puheenjohtaja- ja pääministerivaalissa Marinin vastaehdokkaana ollut Antti Lindtman.
Kaikkien muiden Suomen Natoon vieneestä kansanedustajien ydinryhmästä - keskustalaisten puolustusministeri Antti Kaikkosen sekä eduskunnan puhemiehen Matti Vanhasen ja vihreän ulkoministeri Pekka Haaviston kanta oli vain "jokseenkin eri mieltä".
Suomen politiikassa pitkään vaikuttanutta Nato-optiota voi toki pitää vain YYA:n kaltaisena liturgiana, jonka nimiin vannottiin aina hallitusohjelmaa allekirjoitettaessa; mutta jos äänestäjä olisi vaalikoneen perusteella etsinyt merkkejä, ketkä helpommin saattavat muuttuneessa tilanteessa muuttaa kantansa, ei äänestysratkaisu olisi päätynyt keneenkään edellä mainitusta kolmesta demarista.
Toistan vielä: on ihan ok muuttaa kantaansa, kun olosuhteet muuttuvat. Mutta Sanna Marin antoi HS:n haastattelussa ymmärtää, että hänen kantansa alkoi muuttua, kun tieto ja kokemukset siitä, miten EU-maat toimivat Natossa yhdessä, kasvoivat pääministerikauden alussa.
On ehkä hieman huolestuttavaa, jos politiikan korkeimmalla tasolla – ison puolueen varapuheenjohtajana – tarvitaan omakohtaisia kokemuksia ja havaintoja näin isossa kysymyksessä. Sdp on kuitenkin tiivistä kansainvälistä yhteistyötä pitkäjänteisesti tekevä puolue, jolla on lisäksi leegio kokeneita ulkopolitiikan tekijöitä ja tuntijoita riveissään.
Olisi toivottavaa, että se, "kuinka tiivistä yhteistyötä puolustuksen puolella monet EU-maat tekevät Naton puitteissa" – sanat Marinin omat – voisi valjeta ilman tarvetta olla ensin pääministeri.
Jos kanta kuitenkin on kääntynyt jo 2020, niin miten on mahdollista, että vielä puoli vuotta sitten marraskuussa Marin ei nähnyt tarvetta Nato-jäsenyydelle puhuessaan Paasikivi-seuran kokouksessa? Silloin Marin myös perusteli tätä, että Marin sanoi, että "Suomen pyrkimyksenä on rakentaa EU:sta täysiverinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimija". Ilmeisesti on niin, että niin hänelle kuin varmaan monille muillekin suomalaisille selvisi vasta helmikuussa, että EU ei sellaiseksi muutu.
Väärän hevosen veikkaaminen ei ole synti sekään semminkin kun takaporttia toiselle on pidetty auki koko ajan. Mutta kun yhdistelee erilaisia lausuntoja eri ajankohdilta, niin alkaa yhä selkeämmin hahmottua kuva, jossa kuuluisa Nato-optio on ollut enemmänkin varasuunnitelma kuin turvallisuuspolitiikan kulmakivi.
Perussuomalaisten turvallisuuspoliittista linjaa on tarkkailijan ollut vaikea hahmottaa; esimerkiksi Yhdysvaltojen arvostus on vaihdellut sen mukaan, kuka maata on johtanut. Ja jos pureudutaan vaalikonevastauksiin, eivät ne tuo paljon lisää selkoa.
Riikka Purra oli 2019 "jokseenkin eri mieltä" Nato-jäsenyydestä, mutta ilmoitti perusteluissaan olevansa Nato-myönteinen – ennen kaikkea kysymys ei hänen mielestään ollut relevantti: "Vaikka näin olisikin, Suomella ei ole niin vain mahdollisuuksia hakeutua Natoon. Olen maltillisesti ollut Naton kannattaja, mutta en näe, että Suomella juuri nyt olisi asian suhteen mitään hyödyllistä tavoiteltavaa tai saavutettavaa." Samalla "jokseenkin eri mieltä" -kannalla oli tuolloin myös silloinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho.
Ja vaikka gallupkiidossa oleva kokoomus on korostanut olleensa kovasti kauan täysin Naton kannalla, niin vuoden 2019 vaalikone on tässäkin armoton. Petteri Orpo kyllä liputti "täysin samaa mieltä", mutta eduskuntaryhmän nykyinen puheenjohtaja Kai Mykkänen oli jo maltillisempi, vain "jokseenkin samaa mieltä".
Mykkänen perusteli varaumansa tosin tavalla, joka on tärkeä tänäkin päivänä: "Nato-jäsenyydestä olisi kriisin varalta isompi hyöty kuin mitä on se haitta, joka Venäjä-suhteiden kanssa mahdollisesti koituisi. Asuin Venäjällä kolme vuotta ja olen seurannut maata paljon. Väitän, että myönteinen perussuhde Suomen ja Venäjän välillä ei ole pääasiassa kiinni Nato-jäsenyydestä."
Perussuhteen myönteisyys tai kielteisyys on osoittautunut todellakin olevan kiinni aivan muusta kuin meidän Nato-jäsenyydestämme.
Pisimmän matkan Nato-skaalan laidasta toiseen ovat puoluejohtajista tehneet Marinin lisäksi vihreiden Maria Ohisalo ja vasemmistoliiton Li Andersson. Kaksi viimeksi mainittua ovat selvästi ilmoittaneet kantansa vaihtuneen vasta Ukrainan sodan eli ympäristön muutoksen jälkeen.
Venäjän maltilliset lausunnot viime päiviltä on ehkä luettava samassa rekisterissä: vaikka meillä ei enää ole YYA-kauden erityissuhdetta itänaapuriin poikkeuksellisena puolueettomana maana idän ja lännen välillä, naapuruussuhteesta on viimeiseltä 78 vuodelta paljon hyviä ja toimiviakin kokemuksia. Yksi Nato-jäsenyys ei kaikkea hetkauta (Ukrainan sota sitäkin enemmän tietenkin). Kunhan Moskova ja Pietari tästä tokenevat, niin oppia voi kaikenlaista siltäkin suunnalta eikä pelkästään käymällä Brysselissä.
Ja jos koronakriisissä vielä yritettiin korostaa politiikan johtamista tiedolla – silloinkin kun sitä oli vähän ja se muuttui – niin Ukrainan sota on näyttänyt, että on tilanteita, joissa turvallisuuden tunne voi olla ihan yhtä hyvä ja ehkä ainoakin johtotähti, kun tulevaisuudesta ei tietoa kerta kaikkiaan ole.
Mitä merkitystä tällaisella tarkastelulla sitten on? Kansalaisten on ainakin hyvä muistaa, että jos poliitikot joskus välttävät tiukkoja kiveen hakattuja kantoja, vaikka toimittajat näitä kuinka tivaisivat, niin se voi olla viisauttakin. Mutta sillä, mistä poliitikot tietonsa saavat, kuinka hyvin heidän taustaverkostonsa toimivat ja reagoivatko he ympäristön muutoksiin vai omiin uusiin kokemuksiinsa, on merkitystä, kun yritämme arvioida heidän päätöksentekotapojaan. Demokratiaan kuuluu myös, että kukin saa sitten lopuksi panna ihan mille hyvänsä asialle sellaisen painoarvon kuin haluaa.
Asiantuntija kertoo, miksi Turkki haluaa viivästyttää Suomen ja Ruotsin Nato-prosessia:
10:41
