Antti Mikkola kertoo puolisonsa menettämisestä Ylen Inhimillisessä tekijässä.
Näyttelijä Miina Maasola menehtyi kaksi vuotta sitten 35-vuotiaana. Maasola joutui rajuun auto-onnettomuuteen ja oli kaksi kuukautta koomassa ennen kuolemaansa.
Maasolan leski, näyttelijä Antti Mikkola kertoo Ylen Inhimillisessä tekijässä kahden vuoden takaisista tunnelmista.
– Joka päivä oli ikään kuin jonkinlainen jäähyväisten hetki. Se oli todella rankkaa aikaa, mutta sellaista, että siinä tuntui harjoittelevansa koko ajan jotakin. Yksi oli suruviestin vieminen, sitä oli todella paljon. Miinalla oli paljon ystäviä ja jouduin tiedottamaan ulkomaita myöten, että tällaista on tapahtunut, Mikkola kertoo ohjelmassa.
Toimiminen rankan tilanteen keskellä opetti Mikkolalle jotain tärkeää elämästä.
– Jälkeenpäin ajattelin, että se oli intensiivikurssi elämäntarkoituksesta. Siitä, miten kaikki katoaa täältä. Siinä oli omat armolliset puolensa, että toinen oli siinä jonkin aikaa, mutta olihan se kuluttavaa.
Pariskunnalla on kaksi pientä lasta, joille Mikkola joutui kertomaan äidin kuolemasta.
– Se on kova paikka. Sain siihen hyvät ohjeet, ja se on, että kerrotaan totuus heti.
Mikkola sanoo lasten tarvitsevan menetyksen hetkellä rinnalleen aikuisen, josta he pystyvät heijastamaan, miten tilanteessa tulisi tuntea.
– Miten pitää suhtautua ylipäätään tällaiseen asiaan kuin kuolema? Kun se on meille aikuisillekin aikamoinen mysteeri, hän pohtii.
Liikutus tuo surun pintaan
Surua Mikkola kuvailee ohjelmassa vuodenajaksi, jolloin on tietynlainen ilma. Surun vuodenaikaan on mahtunut myös kauniita hetkiä.
– Olen kokenut niin, että on valtavasti hienoja ja hyviä hetkiä. Välillä niiden kokeminen tuntuu ristiriitaiselta, tai saattaa olla tarkkana, että onko tämä sopivaa käytöstä olla näin iloinen tai positiivinen tänään.
Lapset ovat auttaneet palaamaan takaisin arkeen.
– Siihen leikkiin ja normaaliin elämään. Liikutushan tulee monesti riemun ja hienon asian keskeltä. Esimerkiksi mukava hetki jouluna tuo ikävän ja surun taas pintaan.
Mikkola kertoo tilanteesta, jolloin hän käveli kaupungilla ja näki kuvansa heijastuksena kaupan ikkunasta. Tuolloin hän ymmärsi, ettei pysty hallitsemaan surua, mutta voi päättää pitää huolta itsestään.
– Huomasin, että siellä kävelee sellainen klonkku. Murheen murtama varjo, joka on lysyssä. En tiedä, mistä ajatus tuli, mutta sanoin itselleni, että on ok olla surullisen ja murheellisen näköinen. Mutta voisinko olla surullinen siten, että kannattelen itseäni, hän kertoo.
Inhimillinen tekijä Yle TV1 klo 22.00.