Kirjailija ja freelancer-toimittaja Terhi Rannelan äiti kuoli täysin yllättäen ja odottamatta tammikuussa 2016. Neljä vuotta myöhemmin hän aloitti kirjoitusprosessin, joka muotoutui vain muutamassa kuukaudessa kuolemaa ja surutyötä kuvaavaksi teokseksi Äiti – Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen.
Siitä on jo neljä ja puoli vuotta, kun Terhi Rannelan, 40, äiti menehtyi saatuaan keskellä yötä sydänkohtauksen kotonaan. Äiti oli jo viikkoa aiemmin saanut ensimmäisen infarktin, mutta sydänkohtaus oli tuolloin jäänyt tunnistamatta.
– Naisten infarkti on tosi hämmentävä. Se ei välttämättä tunnu rinnassa, vaan esimerkiksi käsivarressa tai äitini tapauksessa selässä.
– Aluksi äidin kuolemaan liittyi paljonkin katkeruuden tunteita. Olin vihainen monelle – myös itselleni, kirjailija muistelee silloista tunteiden vuoristorataa.
Äidin kuolema halvaannutti
Rannela on tottunut kirjoittamaan vaikeista – jopa tabumaisista – aiheista, kuten väkivallasta ja suomalaisesta alkoholikulttuurista. Oli kuitenkin aihe, josta hän ei ollut varautunut kirjoittamaan: oman äitinsä kuolemasta.
– Kun isäni kuoli vuonna 2011, aloitin samana päivänä kirjoittamaan päiväkirjaa ja kirjoitin sen nopeasti loppuun. Minulla oli jotenkin todella paljon asioita mielessä. Mutta kun äiti kuoli, halvaannuin aivan täysin. Se oli niin yllättävää, eikä minulla ollut minkäänlaista keinoa käsitellä sitä.
Rannela oli äitinsä kanssa hyvin läheinen, ja parivaljakko keskusteli usein hyvin syvällisistäkin aiheista. Oli kuitenkin aihe, josta ei kertaakaan käyty keskustelua – nimittäin äidin kuolemasta.
– Se oli asia, joka ei kerta kaikkiaan tuntunut ajankohtaiselta. Äidin kuolema oli todella kamalaa. Ehdottomasti elämäni traumaattisin kokemus.
– Vaikka kirjoittaminen on ollut minulle aina tapa käsitellä tunteita ja mennä elämässä eteenpäin, en vain pystynyt siihen. Se oli kauheaa. Meni todella pitkään ennen kuin pystyin kirjoittamaan äidin kuolemasta, Rannela muistelee selvästi herkistyen.
"Ikään kuin joku tulppa olisi auennut"
Rannela ei ollut missään vaiheessa ajatellutkaan kirjoittavansa kirjaa äitinsä kuolemasta. Ajatus siitä, että antaisi ihmisten luettavaksi kaikkein haavoittuvaisimman asian ja puolen itsestään, tuntui lähtökohtaisestikin karmealta ajatukselta – olihan Rannela aiemmin kirjoittanut enimmäkseen fiktiota.
– Se tuntui aluksi siltä, että tästä en ikinä kirjoita kirjaa – tämä on niin henkilökohtainen ja kipeä asia. Mutta jotta pääsin elämässäni eteenpäin myös kirjailijana ja luovan työn ammattilaisena, tämä oli pakko tehdä. Tein päätöksen tosi impulsiivisesti.
Kirjan kirjoitusprosessi oli kuitenkin hyvin nopea. Historiallisen romaanin kirjoittamiseen saattaa Rannelan mukaan hujahtaa kolme tai neljäkin vuotta, mutta Äiti – Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen syntyi vain muutamassa kuukaudessa.
– Ikään kuin joku tulppa olisi auennut ja sitten tekstiä alkoi vain tulla, kirjailija kuvailee.
Rannela kirjoitti kirjan ensimmäiset rivit elokuussa 2019, ja elämänkerrallinen kokonaisuus julkaistiin suurelle yleisölle 20. huhtikuuta 2020.
– Tahti oli hämmentävä. Kirjoitin pelkästään elokuun aikana 70 sivua. Se vain tuli. Olen miettinyt tätä äidin kuolinpäivästä saakka, se oli jotenkin vain prosessoitunut mielessäni – se oli valmis, Rannela kuvaa noin 170-sivuisen teoksen syntytarinaa.
– Oli tärkeää, että kirja tuli valmiiksi lyhyessä ajassa. En halunnut kirjoittaa sitä vuosia, sillä vaikka se olikin vapauttavaa, olihan se raskastakin, hän jatkaa.
Kaduttaako kirjaprojekti?
Kirjan taustalla oli itsekäs ajatus siitä, että se oli Rannelalle luonnollinen tapa tehdä surutyötä ja mennä elämässään eteenpäin. Samalla kirjaprojektin taustalla piili myös toive siitä, että kirja toisi lohtua muille samassa tilanteessa oleville.
– Ajattelen sen olevan lohduksi niille ihmisille, jotka ovat kokeneet tai tulevat kokemaan jotain tällaista – että minä olen tulevaisuudessa ja voin paremmin, ja ehkä hekin voivat ajatella, että nyt on kamalaa, mutta jo kolmen vuoden jälkeen voi ajatella selvemmin, Rannela muotoilee.
Rannela prosessoi äitinsä kuolemaa yli kolme vuotta. Jos hän olisi aloittanut kirjoittamaan teosta tammikuussa 2016, hän uskoo, että kirja olisi ollut täynnä vain huuto- ja kysymysmerkkejä
– Kirjassa on saatu se etäisyys. Jos olisin aloittanut kirjoittamisen heti samana päivänä, kun äiti kuoli, kirja olisi ollut todella erilainen. Etäisyys on auttanut: kirja ei ole vain minun henkilökohtaista vellomista tai omakohtaista suruvirttä, vaan pystyn katsomaan tilannetta vähän etäämmältä, ja pohtimaan miten suru on muuttunut.
Vaikka Rannela teki viime vuonna lähes hetken mielijohteesta päätöksen kirjan kirjoittamisesta, tunteiden avaaminen julkisesti ei ole kaduttanut jälkeenpäin. Vaikka kirja kertookin Rannelan ja hänen äitinsä tarinaa, se antaa lukijalle mahdollisuuden peilata tämän omiin kokemuksiin.
– Päinvastoin. Tästä on tullut niin ihanaa palautetta, lukijat ovat saaneet siitä lohtua. Jotkut ihmiset ovat alkaneet kirjan inspiroimina kirjoittamaan omasta surustaan, mitä pidän todella koskettavana asiana.
Terhi Rannelan mukaan kirjasta olisi tullut hyvin erilainen, jos hän olisi aloittanut kirjoitustyön heti äitinsä kuoleman jälkeen.
Lohtua surusta kertovista teksteistä
Kirjailijan omien sanojen mukaan teos on puoliksi hänen omia ajatuksiaan, puoliksi taas hänen lempikirjailijoiden tai surua tutkineiden ammattilaisten ajatuksia kuolemasta ja sen jälkeisestä surutyöstä.
– Se on kuin ovi muuhun surukirjallisuuteen, Rannela sanoo viitaten kirjassaan käyttämiin lähteisiin.
Ajatuksia surusta, luopumisesta ja menettämisestä on haettu niin kirjoista, lehdistä, podcasteista kuin internetistäkin.
Eri lähteet ovatkin olleet tärkeä osa Rannelan surutyötä, etenkin siksi, että hän syytti aikansa itseään äitinsä kuolemasta.
– Olin kuolemaa edeltävänä iltana kysellyt äidin vointia, ja silloin ajattelin, että kyllä tämä tästä. Silloin oli 30 astetta pakkasta ja sanoin äidille, että käy saunassa ja rentoudu. Mietin, oliko ohjeeni vaikuttanut infarktin syntymiseen.
– Kirjani lähteenä on myös yksi kardiologin kirjoittama kirja sydämestä. Hän ei tunnistanut oman äitinsä tulevaa infarktia. Se oli minulle tärkeä oivallus, Rannela sanoo korostaen kuolemaan liittyvän kirjan merkityksestä surutyössä.
"Kuolemasta on niin vaikea puhua"
Etenkin suruun liittyvät runot ovat tuntuneet Rannelasta tärkeiltä ja lohduttavilta.
– Esimerkiksi Lealiisa Kivikarin runosta oli minulle pitkäksi, pitkäksi aikaa lohtua. Ihan pienistäkin teksteistä voi saada pitkäksi aikaa voimaa.
Rannelan mukaan runot ovat oiva kirjallisuuden muoto valtavan tragedian jälkeen, sillä suuren surun ja menetyksen keskellä keskittymiskyky katoaa kuukausiksi, eikä surutyötä tekevä voi välttämättä ajatellakaan lukevansa mitään tiivistunnelmaista romaania.
– Runot ovat jotenkin niin kirkkaita, pelkistettyjä ja kuulaita. Ne hirmu hienosti tavoittaa vähin sanoin jotain sellaista, joka on elämässä tärkeää. Kuolemasta on niin vaikea puhua, ja minusta runous on se kirjallisuudenlaji, joka puhuu kuolemasta kaikkein koskettavimmin, Rannela pohtii.
Lue myös: Kuuntele: Merja purkaa runoihin todellisuuden kauhutarinat – "Kerran minulle laittoi viestiä äiti, joka oli tappanut miehensä ja yrittänyt tappaa myös oman lapsensa"
Jokaisen kannattaisi kokeilla kirjoittamista vaikeina aikoina
Rannelan mukaan asioista, tunteista ja kokemuksista kirjoittaminen on hyödyllistä. Sen avulla voi sanoa asioita, joita ei uskaltaisi tai kehtaisi sanoa ääneen kenellekään.
– Olen koko ikäni kirjoittanut päiväkirjaa. Minulla on ihana ystäväpiiri, mutta on ihanaa, että on päiväkirja, joka on ikään kuin aina paikalla ja ei tarvitse tavallaan miettiä, kuormitanko päiväkirjaa, jonka sivuilla voin tuoda esille ne kaikkein hirveimmätkin tunteet.
– Kun suru on kaikkein voimakkaimmillaan, se ei ole mitenkään normaali tunne ihmisellä. Sellaisessa hetkessä tulee erilaisia tunteita, raivoa, vihaa – se on inhimillistä.
Rannela suositteleekin suruprosessia käyvää ihmistä kirjoittamaan ajatuksiaan ylös. Hän opiskelee tällä hetkellä avoimessa yliopistossa psykologiaa. Hän kertoo lukeneensa, että kirjoittamisella on myös fysiologisia vaikutuksia: se parantaa vastustuskykyä, muistia ja hyvinvointia.
– Ei tarvitse olla ammattikirjoittaja, eikä niitä tekstejä tarvitse näyttää kenellekään. On ihan tutkimus, jonka mukaan 20 minuutin mittainen kirjoitushetki neljänä peräkkäisenä päivänä helpottaa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Tämä on minun ja äitini kirja – tässäkin haastattelussa me olemme tavallaan äitini kanssa yhdessä, Terhi sanoo haastattelun lopuksi. Kuva: Terhi Rannela
Koskaan ei ole liian myöhäistä
Joskus saattaa törmätä tilanteeseen, jossa harmittelee, että kunpa olisi kirjoittanut ajatuksiaan jostain hetkestä ylös. Tai olisi edes ottanut kuvan muistoksi – kertoohan kuva enemmän kuin tuhat sanaa.
Rannelan mukaan koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä kirjoittaa asioita tai muistoja ylös – oli hetkestä sitten vuosi tai vuosikymmen.
– Kun aloin kirjoittamaan kirjaa, mietin, onkohan tästä kulunut liian paljon aikaa – muistanko minä siitä mitään tai tarpeeksi tai muistanko sellaista, mikä olisi kiinnostavaa tai yksityiskohtaista. Kirjoittaminen on kuitenkin siitä hieno asia, että se parantaa muistia.
– Mitä enemmän asiaa miettii, mieleen saattaa palautua hyvin yllättäviäkin asioita, Rannela toteaa.
Muistoille kannattaa myös olla avoin. Ne voivat putkahdella milloin mistäkin ilman, että muistoarkistoa tai mielen sopukoita kaivaa mitenkään tietoisesti.
Muistot voivat hiipiä mieleen hyvin arkisten askareiden äärellä, esimerkiksi ruokaa laittaessa, saunoessa tai lehteä lukiessa.
– Tänä aamuna näin lehdessä reseptin raparperileivoksesta. Äitini teki aina raparperikiisseliä. Asuimme omakotitalossa. Kesän ihanimpia muistoja oli ruohon tuoksu. Minä pikkutyttönä kävelen takapihan nurmella paljain jaloin ja menen hakemaan raparpereja, joita söin myös raakana, Rannela muistelee ja naurahtaa ihanalle, yhtäkkiselle muistolleen.
Mitä ajatuksia kuolema herättää nyt?
Tällä hetkellä Rannela kuvailee voivansa "aika hyvin". Hän kertoo olevansa edelleen peruspositiivinen ihminen, vaikka vanhempien ja läheisten menetykset ovat jättäneet arpensa.
– Kirjoittaminen on auttanut minua paljon. Minusta tuntuu, että tämän Äiti-kirjan kirjoittaminen on vahvistanut minun omaa elämänhaluani. Nyt kun molemmat vanhemmat ja moni muukin läheiseni on kuollut, minulla ei ole kuolemanpelkoa. Pystyin kirjoittamaan itseni masennuksen yli tuon kirjan avulla.
Tällä hetkellä Rannela kokee, että hän on surutyönsä osalta jo sen valoisammalla puolella.
– Totta kai kaipaan äitiä. Olen iloinen, että minulla oli tosi ihana äiti. Tiedän, että äitisuhteita on hyvin monenlaisia – meillä oli todella ihanat välit.
Rannela kuvailee tämänhetkistä suruaan lämmöksi ja haikaudeksi. Nyt kun hän katselee taivaalle, hän saattaa jopa hymyillä – liittyyhän hänen äitiinsä lukuisia ihania muistoja.
Mutta mitä Rannelan äiti olisi sanonut Äiti – Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen -kirjasta?
– Uskon, että äiti olisi pitänyt tuosta kirjasta tosi paljon. Tämä kuulostaa oudolta, mutta tuo kirja tuo äidin preesensissä elämääni – sain tavallaan jatkoajan äitini kanssa. Tämä on minun ja äitini kirja – tässäkin haastattelussa me olemme tavallaan äitini kanssa yhdessä, Rannela sanoo haastattelun lopuksi.
7:41
19-vuotias Niku lähti laivalle ja katosi jäljettömiin 14 vuotta sitten – äiti kertoo pohjattomasta surustaan