Ex-pikaluistelija Mika Poutala on päässyt hyvin kiinni urheilu-uran jälkeiseen elämään, vaikka hän myöntääkin, että yhtä selkeiden tavoitteiden asettelu on vaikeaa työelämässä. Poutala kertoo MTV Urheilun haastattelussa, miten hän pääsi yli urallaan kahdesta kirvelevästä tappiosta olympiakisoissa.
Lopetit urheilu-urasi keväällä 2018. Mitä elämään kuuluu nykyään?
– Tosi hyvää. Uran jäljiltä ei ole jäänyt huonoa fiilistä tai tullut mitään tyhjiötä. Päähommana on käydä yrityksissä ja tapahtumissa puhumassa. Varmaan reilut 150 puhetta on tullut pidettyä. Se pitää kiireisenä, vaikka ei puheita ole viikossa kuin maksimissaan 3–4.
– Kun intoutui täysillä siihen, urheilujutut unohtuivat. Sitten teen Olympiakomitean kanssa erilaisia yhteistyökuvioita, ja erilaisia tv-juttuja.
Miten paljon uran aikana luotu hyvä pohjakunto auttaa nykyisissä töissä?
– Olen pitänyt huolta kunnosta lopettamisen jälkeenkin. Teen kuitenkin aika vähän töitä. Perhe on joutunut olemaan niin paljon erossa aviomiehestään ja isästään, että ajattelin antaa nyt takaisin.
Milloin olet pannut viimeksi pikaluistimet jalkaan?
– Viime talvena olin ehkä viisi kertaa jäällä. Omat pojat (5- ja 8-vuotiaat) käyvät luistelemassa. Mieluummin luistelee itse kuin katselee kentän laidalla.
Eivätkö pikaluistimet paina aika paljon jalkaan, jos käy luistelemassa vain harvoin?
– Se on ihan totta. Siinä vaiheessa kun päästät huonoon kuntoon, se ei ole kivaa. Olen treenannut kyllä aika kovaa koko ajan. Käyn treenaamassa 3–5 kertaa crossfittiä aika kovaa. Luistelu on tietysti eri asia, sen huomaa. Ainakin viime talvena pysyi vielä ihan hyvin Suomen huippujen treeneissä.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Mika Poutala jäi kolme sadasosaa olympiapronssista Pyeongchangissa 500 metrin luistelussa.
Käännekohta Torinon jälkeen
Urasi oli käännekohdassa Torinon vuoden 2006 olympialaisten jälkeen ja pohdit lopettamista. Miten asiat kääntyivät parhain päin ja ura nousuun?
– Torinon jälkeen olin 3–4 kuukautta treenaamatta. En keksinyt mitään muuta, niin jatkoin. Vuosi meni vähän puolivaloilla. Sen jälkeen päätin panna kaiken peliin. Treenasin siihenkin mennessä täysillä, mutta muuten elämä ei näyttänyt urheilijan elämältä. Siinä vaiheessa päätin, että voinko olla maailman paras. Panin ravinnon ja unen kuntoon, ja aloin miettiä omia ajatusmalleja. Siitä kaksi vuotta, niin olin palkintopallilla, ja kolmen vuoden päästä taisteltiin olympiamitalista.
Jäit sekä Vancouverissa että Pyeongchangissa kolmen sadasosan päähän olympiapronssista. Miten kovia paikkoja ne olivat?
– Olivat ne kovia, varsinkin Vancouver. Silloin olin oikeasti maailman paras. Silloin luisteltiin kaksi kertaa 500 metriä. Voitin ensimmäisen luistelun, eikä kukaan luistellut minua nopeammin niissä kisoissa. Toisessa luistelussa tein vaan virheen ja jäin kolme sadasosaa mitalista.
– Suuri ongelma oli se, että identiteetti oli päässyt kasvamaan siihen, että taso luistelussa määritteli minut ihmisenä. Kun tuli iso pettymys, koin, että olen ihan nolla ihmisenä. Kahdeksan vuoden aikana identiteetti ja henkinen tasapaino olivat vahvoja.
– Pyeonghangissa pettymys sinänsä pettymyksenä oli ihan yhtä karsea. Olin muuttanut koko perheen kanssa toiselle puolelle maapalloa. Tajusin, etten tule koskaan saavuttamaan isoa unelmaa. Pettymyksen käsittely oli helpompaa, koska henkinen kasvu oli niin isoa. Vancouverin jälkeen mietin vuoden joka päivä, että miksi tässä piti käydä näin. Pyeongchangin jälkeen olin muutaman päivän jälkeen ihan sinut asian kanssa.
– Sama se on muussakin työelämässä. Voit samaistua tosi vahvasti siihen työpaikkaan. Se on ihan yhtä ongelmallista kuin urheilussa.
Sinulta meni pitkään, kun tulit ulos Pyeongchangin luisteluhallista kilpailun jälkeen. Olitko miettimässä pukukopin uumenissa syntyjä syviä?
– En. Olin dopingtestissä.
Onko kolme sadasosaa pikaluistelussa pikamatkalla iso ero?
– Kolme sadasosaa on noin 40 senttiä. Kyllä siitä näkee kumpi on voittanut. Mutta on kellolla esimerkiksi vaikea ottaa aikaa kolme sadasosaa. Se on vähän kuin formuloissa, pienestä kiinni.
Olisiko joku yksityiskohta voinut muuttaa tuloksen sinulle parempaan suuntaan niin, että olisit saanut sen mitalin?
– Vancouverissa tuli selkeä virhe, mutta Pyeongchangissa tuli ihan täydellinen luistelu. Viimeisessä sisäkaarteessa ajauduin vähän liian sisälle, tulin lähelle nappuloita liian aikaisin. Jos olisin jatkanut samaa linjaa, olisin tehnyt ratarikon. Oli pakko löysätä, ja siinä vaiheessa horjahdin. Inhimillinen virhe kostautui.
Juha Miedon sadasosatappio Lake Placidissa on tappiotarinana oma lukunsa. Onko ylipäätään tullut samaistuttua niukasti tappion kokeneisiin urheilijoihin?
– Tulee aina sellainen fiilis, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen kuitenkin hävinnyt kuusi tuhannesosaa MM-mitalista. Seuraavan päivän lehdessä oli Juha Miedon haastattelu, että miltä Mika Poutalasta tuntuu. Mieto sanoi makeasti, että ei näitä tappioita anneta kuin sellaisille, jotka jaksavat ne kantaa.
Miten elämäsi olisi muuttunut, jos sinulla olisi nyt se olympiamitali palkintokaapissa?
– Ajattelin aina, että Vancouver on urheilu-urani päätähtäin. Ajattelin, että voitan siellä olympiakultaa ja sitten lopetan. Mietin, että jos olisin lopettanut, minulta olisi jäänyt paljon paitsi. Nyt tuntuu, etten olisi valmis vaihtamaan kaikkia oppeja ja kokemuksia mitaliin.
Arkisesti ajateltuna olympiamitali on vain metallinpala palkintokaapissa, mutta statuksesi olisi erilainen, jos olisit nyt olympiavoittaja. Onko siinä juuri urheilun yksi hienouksista?
– Tottakai. Se on urheilun hienous ja huonous. Minut tunnettaisiin paljon paremmin, jos minulla olisi se mitali. Olisin tietyllä tavalla kansan sankari. Jos on sinut itsensä kanssa, tuollaisella ei ole isoa merkitystä.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Mika Poutala nappasi kaksi EM-hopeaa vuonna 2018.
"Kysyin rukouksissa, että miksi piti käydä näin"
Tuntuuko sinusta kuitenkin siltä, että sait mitattua ulos itsestäsi kaiken mahdollisen urheilu-uran aikana?
– Tuntuu. Jos en olisi muuttanut viimeisiksi vuosiksi Kanadaan, olisi jäänyt sellainen olo, etten ole tehnyt ihan kaikkea. Kun menin sinne ja tein kaiken niin hyvin kuin pystyin, ei jäänyt mitään jossiteltavaa.
Oletko käyttänyt urallasi urheilupsykologien palveluksia?
– Ennen Sotshin olympialaisia kävin muutaman urheilupsykologin kanssa juttusilla. Minua kiinnosti henkinen valmennus, mutten oikein tiennyt mitä sieltä hain. Kiinnosti vain, että olisiko siellä jotain. Vahvuuteni on aina ollut henkinen puoli, etten saanut siitä isoa hyötyä. Suosittelen kuitenkin urheilijoille, että kannattaa mennä kokeilemaan.
Uskonto on sinulle iso asia. Onko siitä ollut apua vaikeissa tilanteissa?
– On ollut ihan henkiseen valmentautumiseenkin. Sieltä on tullut henkistä vahvuutta. Usko on antanut perspektiiviä, että elämässä on isompiakin asioita kuin urheilu.
Kun kisoissa tuli isoja pettymyksiä, tukeuduitko Jumalaan enemmän kuin yleensä?
– Kyllä varmasti. Vancouverin jälkeen kysyin paljon rukouksissa, että miksi näin piti käydä. En missään vaiheessa ajatellut, että miksi teit näin. Nyt kun katson taaksepäin, ymmärrän, että näin piti käydä. Kaksien olympiakisojen kautta muodostunut tarina on auttanut jo nyt niin monia muita ihmisiä. Sen tarkoitus on ollut, että sain työkaluja, joilla pystyn auttamaan muita ihmisiä heidän elämässään.
Auttavatko urheilu-uran pettymykset käsittelemään mahdollisia vaikeuksia siviilielämässä?
– Ihan varmasti. Kun tiputtiin Tanssi Tähtien Kanssa -kisassa, se oli yllättävän iso juttu. Siinäkin tuli vähän takautumia, että ennekin on tullut pettymyksiä.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Mika Poutala syttyi pikaluisteluun jo 7-vuotiaana.
Ei uhrauksia, vaan valintoja
Miksi juuri luistelusta tuli sinun lajisi?
– Isä kuoli syöpään, kun olin 7-vuotias. Olin jollain tavalla masentunut ja äiti mietti miten voisi piristää. Vanha koulukaveri harrasti luistelua. Hän kysyi, että haluaisinko tulla isoveljeni kanssa kokeilemaan. Siitä ihan kokeilusta lähti. Yläasteella pelasin pari vuotta futista, mutta muuten en ole mitään muuta urheilulajia harrastanutkaan virallisesti.
– Meillä oli hyvä porukka ja loistava valmentaja. Sitten myöhemmin tuli lajin haasteellisuus.
Ei nyt kuitenkaan puhuta pelkästään pettymyksiä, koska luistelit kokonaisuutena hienon uran. Mistä saavutuksista olet ylpein?
– Vaikka Etelä-Korean kisat olivat pettymys, se on silti paras saavutus. Samana vuonna sain pari EM-hopeaa, mitkä olivat ensimmäiset arvokisamitalit. Se oli harmi, koska ne kisat olivat kuukautta ennen olympialaisia. Niistä ei osannut nauttia, koska ne olivat kuitenkin selkeästi välitavoite. Ensimmäinen maailmacupin voitto 2009 Calgaryssä oli hieno. Calgary on lempparipaikkani urheilussa, koska sieltä on tullut ensimmäinen maailmacupin mitali, ensimmäinen voitto ja asuttiin siellä vielä kolme syksyä.
Calgaryssä asuminen ja harjoittelu kehitti sinua paljon urheilijana. Millainen kokemus oli muuten?
– Tosi hieno. Lähennyimme tosi paljon. Olen kuitenkin joutunut matkustamaan pikaluistelun takia paljon. Nyt saatiin asua koko ajan yhdessä ja pystyin treenaamaan samalla. Vietimme tosi paljon aikaa yhdessä. Aika usein on ikävä Kanadaan ja mietitään milloin lähdettäisiin sinne lomalle. Siellä on paljon ystäviä, ja luonto on niin mieletön.
8:30
Huippu-urheilija joutuu uhraamaan paljon, mutta saakin vastaavasti asioita, joista "tavallinen" ihminen voi vain haaveilla. Miten sinulla on tasapaino säilynyt näiden kahden asian välillä?
– Uhraus sanana on vähän negatiivinen. Enemmän ne ovat valintoja. Ymmärrän, että ihmiset mieltävät ne uhrauksiksi. Olen paljon joutunut kieltäytymään asioista. On kaikki ollut sen arvoista, enemmänkin. Sanon kaikille, että pankaa lapsenne urheiluun, vaikkei huippu-urheilu kiinnostaisi pätkän vertaa. Se opettaa niin paljon ihmisten kanssa toimimisesta ja pitkäjänteisyydestä. Se opettaa asettamaan tavoitteita ja kantamaan vastuuta.
Pikaluistelu on rankka laji, jossa treenataan välillä äärirajoilla. Pystyitkö nauttimaan silti harjoittelusta?
– Pystyin ja odotin niitä treenejä. Nautin, että pystyn haastamaan itseäni. Kun oli kova treeni, olin fiiliksissä kun tiesin, että tämä vie minua lähemmäs unelmaa. Kun on päämäärä ja tavoite, työlle tulee merkitys, vaikkei se aina tunnukaan hyvältä.
Pikaluistelu on Suomessa verrattain pieni laji. Miten paljon jouduit taistelemaan perusasioiden, kuten rahoituksen, treeniolojen ja vastaavien saamisen eteen?
– En joutunut taistelemaan. Liitto teki paljon sen eteen, ja matkustelimme paljon. Se oli aina vähän perheeltä pois, kun ei ollut sitä hallia. Kun pääsi sinne Kanadaan, liitto järkkäsi rahoituksen. Puoliani pidetiin hyvin kaikissa paikoissa.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen)
Mika Poutala otti osaa Tanssii Tähtien Kanssa -kilpailuun Ansku Bergströmin kanssa.
Usein puhutaan, että uran jälkeen työelämästä ei saa enää samanlaisia "kiksejä". Miten sinulla?
– Tuntuu, että ihan samalla tavalla. Kun puhujana vedän hyvän keikan ja yleisö innostuu, siitä tulee tosi samanlainen fiilis kuin urheilusta. Tanssii Tähtien Kanssa oli myös makea.
Uran jälkeisessä elämässä tavoitteiden asettelu voi olla hieman erilaista kuin urheilussa. Miten koet sen muutoksen?
– Se on tosi vaikeaa asettaa tavoitteita. Urheilussa se on niin helppoa. Mietin tosi paljon tuota asiaa tällä hetkellä. On iso visio, mutta ei selkeitä steppejä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Tulit uralla tunnetuksi räppiharrastuksesta, ja teit omia biisejäkin. Mitä musiikkirintamalle kuuluu?
– Siitä on varmaan kuusi vuotta, kun tein musaa. Välillä tulee inspiraatio, mutta se katoaa nopeasti. En sano, että ei koskaan, mutta jotain pitää muuttua, että alkaisin tehdä vielä musiikkia.