Miss Helsinki -kisan uudistanut Veronika teki niin paljon töitä, ettei oma lapsi enää tullut halaamaan – aviomiehen kolari pysäytti

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran maaliskuuss 2024. 

Veronika Wirtanen syntyi Neuvostoliitossa. Wirtasen perheeseen kuuluivat äiti, isä ja isoveli, ja koko nelihenkinen perhe asui 18 neliöisessä huoneessa, joka sijaitsi soluasunnossa Leningradissa (nyk. Pietari). 

Perhe jonotti itselleen asuntoa, mutta se meni yllättäen heiltä sivu suun. Sitten iski inflaatio, joka vei perheeltä mahdollisuuden omaan asuntoon. Raha ei yksinkertaisesti riittänyt, toisinaan ei edes ruokaan, ja Wirtasen vanhemmat tajusivat, että heidän on pakko kehitellä uusi suunta perheelleen.

Elämä oli rajua, Wirtanen myöntää. Siitä huolimatta hän kuitenkin puhuu lapsuudestaan hymyillen ja kertoo, että hänellä on ihania muistoja elämänsä varhaisimmista vuosista Leningradissa.

Inflaation jälkimainingeissa Wirtasen vanhemmat päättivät, että koko perhe muuttaa Suomeen. Hakemaan parempaa elämää, Wirtanen muotoilee. Hän muistaa edelleen sen hetken, kun 9-vuotiaana saapui koulusta kotiin vain huomatakseen, että heidän koko elämänsä oli pakattu pakettiautoon. Vanhemmat eivät olleet hiiskuneet muutosta mitään etukäteen. Jos jokin vaikka menisikin pieleen, he perustelivat.

Vasta Suomeen päästyään perhe soitti sukulaisilleen ja kertoi muutosta.

– Ja näin alkoi ihana elämämme Suomessa, Wirtanen sanoo.

Suomessa perhe muutti Kouvolaan. Uusi koti oli kolmio ja Wirtanen sai jopa oman huoneen. Se oli aiemmin 18-neliöisessä soluhuoneessa koko perheensä kanssa asuneen Wirtasen silmissä luksusta. 

Vaikka perheen uusi koti oli aiempaa hienompi, ei uusi alku Suomessa ollut Wirtaselle helppo. Ainoa suomenkielinen lause, jonka hän osasi, oli "Mitä kuuluu kukkuluuruu". Puheliaan ja ulospäinsuuntautuneen lapsen oli vaikeaa käsittää, miten kommunikoida muiden kanssa, kun yhteistä kieltä ei ollut.

Lue myös: Veronika sai jo lapsena kuulla olevansa ryssä – "Olen venäläinen, en siitä koskaan pääse eroon"

10-vuotiaana hän kohtasi ensimmäistä kertaa russofobiaa. Tuolloin häntä haukuttiin ryssäksi ja käskettiin painua kotiin. Haukkujat ja huutelijat olivat aikuisia.

– Silloin en ehkä tajunnut sitä. Olen aina ajatellut ja kertonut, että niin mä olenkin ryssä, ja olen tosi ylpeä siitä. Minussa on kaksi kansalaisuutta, mikä on tosi hienoa. Mielestäni on rikkaus, että olemme erilaisia, hän kertaa tapahtunutta.

– Mutta se, että aikuiset ihmiset sanovat niin lapselle, ja nyt kun minulla on oma lapsi, niin totta kai se pistää miettimään ihan eri tavalla, koska se voi rikkoa ihmisen. Se olisi voinut rikkoa minut, hän jatkaa.

Menetetty teini-ikä

Wirtanen tulee perheestä, jossa ei luovuteta. Vanhemmat paiskivat kovasti töitä hänen ollessaan lapsi, ja vanhempien luja työmoraali on periytynyt myös heidän tyttärelleen.

– Ehkä siitä lähtee taustani ja se, että uskallan tehdä asioita, tuoda mielipiteitäni esiin sekä mennä ja tehdä. Sitten vasta katsotaan, onnistuuko vai ei. Minä mieluummin kokeilen ja epäonnistun kuin jätän kokeilematta, hän kertoo.

Wirtanen on keitetty kovissa liemissä. Se selviää, kun hän kertoo teini-iästään. Tuo ajanjakso on hänelle herkkä aihe.

Hieman sen jälkeen, kun Wirtasen perhe oli muuttanut Suomeen, palasi hänen äitinsä Venäjälle asumaan ja työskentelemään. Se oli varotoimenpide siltä varalta, ettei uusi elämä Suomessa onnistuisikaan ja perheen olisi palattava takaisin Venäjälle.

– Minä kasvoin vähän kuin yksin. Minulla ei ollut oikein vanhempia. Tai oli, mutta jos sanotaan näin, että mitä teini-ikäinen tekee? Se käy ulkona, tekee läksyjä ja joitain kotitöitä ja nauttii elämästä. Minun piti tehdä ruokaa, siivota ja olla äitihahmo, koska isäni teki 24/7 töitä. Hän opiskeli aamut ja meni illalla töihin, koska hän halusi, että pääsemme koko perhe muuttamaan tänne, Wirtanen kertoo ja herkistyy kyyneliin.

Wirtasen veli halusi auttaa heidän isäänsä, ja niin ikään opiskeli aamut ja työskenteli illat. Kodin hoitaminen jäi Wirtasen vastuulle. Kun kaverit pyysivät Wirtasta ulos, hän joutui aina sanomaan, ettei voi tulla. Hänellä oli aina lista asioita, jotka piti hoitaa, ennen kuin hän pystyi viettämään vapaa-aikaa.

– Ihanat kaverini tulivat auttamaan. Muistan, kun siivosimme, laitoimme ruokaa ja valmistelimme kotia, ja sen jälkeen lähdimme ulos, hän hymyilee kyynelten seasta.

Pelottava hyppy yrittäjyyteen

Sittemmin Wirtanen on valmistunut matkailuvirkailijaksi. Hän hakeutui opiskelemaan matkailualaa lähinnä vanhempiensa unelman pohjalta. Itse hän ei ollut tuohon aikaan sataprosenttisen varma siitä, mitä haluaisi tulevaisuudessa tehdä.

Wirtanen päätyi töihin Finnairin loungeen. Jossakin kohtaa hän kuitenkin tajusi, ettei ala ehkä ollutkaan häntä varten. Lentokentällä työskennellessään Wirtanen kokee, ettei päässyt hyödyntämään luovuuttaan. Hän näki itsessään potentiaalia antaa maailmalle vielä enemmän.

Niinpä Wirtanen lähti opiskelemaan crossmedia-tuotantoa vuoden mittaiseen koulutukseen Laajasalon opistoon. Opintojen ohella hän jatkoi työskentelyä Finnairin loungessa.

– Se tulee lapsuudestani, eli olin aamulla koulussa ja iltaisin painuin vielä tekemään töitä. Tiesin, että se kestää vain vuoden ja tarvitsin sitä. Muistan, kun minulle sanottiin silloin, että oletpas väsynyt. Totesin, että vetelen tässä jo tyyliin viidettä päivää samoilla silmillä. Toki nukuin, mutta yöunet olivat lyhyet, hän muistaa.

Wirtanen koki tuolloin, että hänellä oli tulevaisuutensa suhteen kaksi vaihtoehtoa. Joko hän hyppäisi kohti tuntematonta ja aloittaisi uran media-alan yrittäjänä, tai sitten hän jatkaisi varmassa palkkatyössään lentokentällä, josta hän tiesi saavansa aina leivän pöytäänsä.

Wirtasta jännitti ja pelotti hirveästi, sillä hän ei tiennyt yrittäjyydestä tuon taivaallista. Silti hän otti riskin. Hän suoritti opintoihin kuuluvan harjoittelun mediapersoona Arman Alizadin Armanin Maailma -tuotantoyhtiössä, jossa hän jatkoi harjoittelunsa jälkeen työskentelyä freelancerina.

Nyt Wirtanen on toiminut media-alan yrittäjänä kuuden vuoden ajan. Naisen ansioluettelon on laaja. Nykyisin hän muun muassa auttaa asiakkaita löytämään unelmatyönsä mentoroinnin kautta, on Missio-bisneskilpailun, eli entisen Miss Helsinki -kilpailun toinen omistaja, yksi tapahtumia, esiintyjiä ja sisällöntuotantoa tarjoavan Deja-vu Productions -yrityksen omistajista sekä sosiaalisen median ammattilainen. Töitä piisasi erityisesti somen parissa hyvin jopa korona-aikanakin.

Synnytyksen jälkeinen masennut ja Missio-kilpailu

Vuonna 2021 Wirtanen sai lapsen. Hän oli kuullut paljon kertomuksia siitä, millaista on olla raskaana ja synnyttää, muttei ollut törmännyt missään tarinoihin siitä, millaista synnytyksen jälkeinen masennus voi olla. Sen hän joutui oppimaan oman kokemuksensa kautta.

– Se oli minulle ihan hirveää. Ajattelin, että minähän sain elämäni kauneimman ja tärkeimmän hetken, ja yhtäkkiä minua masentaa. Olin niin hukassa. Ajattelin, että miten tämä on mahdollista. En pystynyt välttämättä edes puhumaan. Ajattelin, etten kehtaa, hän kertoo.

Wirtanen palasi osittain työelämään neljä kuukautta lapsensa syntymän jälkeen. Se oli hänen keinonsa rikkoa arjen rutiineja ja päästä ulos neljän seinän sisältä. Työ toi hänelle iloa ja auttoi masennusoireiden kanssa. Lapsi kulki usein Wirtasen mukana erilaisissa työhommissa.

– Hän on jo tottunut siihen, että äiti on yrittäjä, hän nauraa.

Arki alkoi pikkuhiljaa palata raiteilleen ja kaikki sujua mukavasti. Wirtanen sai työstä iloa, mutta alkoi kaivata silti jotain uutta. Silloin hän törmäsi Miss Helsinki New Era -kilpailuun, eli uudistuneeseen, bisnes- ja yrittäjyyspainotteiseen Miss Helsinki -kilpailuun.

Wirtanen päätti hakea mukaan.

– Olin vanhin. Olin silloin 31-vuotias, vaikka ikäraja oli 30 vuotta. Mutta ajattelin, että vitsit, minä kokeilen. Jos se on minun juttuni, niin sitten se on. Aina kannattaa kokeilla. 

Lue myös: Tässä ovat uudistuneen Miss Helsinki -kilpailun finalistit!

Hakeminen kannatti, sillä hänet valittiin mukaan kilpailuun. Kotiin viemisiksi tuli kolmas sija. Se tarjosi hänelle mahdollisuuden olla kilpailun toinen tuottaja ja omistaja, ja niin alkoi Missio-kilpailun rakentaminen ja kilpailun brändin uudistaminen yhdessä kilpailun toisen omistajan Mirella Merivirran kanssa.

– Kun lähdimme tekemään kilpailua, niin luulin, että sehän on tosi hauskaa ja ihanaa, ja että nyt minulla on edessäni uusi alku ja pääsen toteuttamaan taas jotain uutta ja auttamaan muita. Mutta ei se ollutkaan niin helppoa, hän kertaa.

Missio-kisan rakentaminen olikin vaikeaa. Kilpailu itsessään kestää kuusi kuukautta, ja sitä ennen hommia paiskittiin intensiivisesti toinen samanmoinen ajanjakso. Sekä Wirtanen että Merivirta laittoivat kilpailuun kaikki paukkunsa. Töitä tehtiin öisinkin.

– Annoimme sille niin paljon, että välillä tuntui, ettei siinä ollut järkeä. Alussa ajattelin, että sehän on vain sivubisnes. Ja sen olisi pitänytkin jäädä sivubisnekseksi, jota voi kasvattaa, ja että on myös sitten ne muut työt, Wirtanen miettii nyt.

Lue myös: Miss Helsinki -kilpailu ei ole enää missikisa – omistajat Mirella Merivirta ja Veronika Wirtanen kertovat, mistä on kyse

Missio-kisan parissa töitä paiskiessaan Wirtanen pisti jossakin kohtaa merkille, että hänen someasiakkaansa alkoivat luopua hänen palveluistaan. Hän kuitenkin ajatteli pärjäävänsä, olihan hänellä edelleen kaksi isoa asiakasta, joille hän työskenteli. Ennen pitkää nekin kuitenkin kaikkosivat, sillä Wirtasen aika ja resurssit eivät Mission ohessa riittäneet enää edes yhdelle asiakkaalle.

Kilpailun vaatima valtava työmäärä heijastui myös Wirtasen perheen arkeen. Wirtanen sanoo vaihtaneensa ikään kuin rooleja miehensä kanssa, joka otti päävastuun parin lapsesta samalla, kun Wirtanen oli alituiseen töissä. 

Jossakin kohtaa Wirtanen huomasi, että kotiin tullessaan hänen lapsensa ei enää tullut halaamaan häntä. 

– En nähnyt perhettäni. Missio maksoi minulle liian ison hinnan, sillä se on vienyt minulta ihanan ajan lapseni kanssa.

– On ikävää sanoa näin, mutta välillä pitää sanoa ääneen, missä olet tehnyt väärin, jotta voit oppia ja kehittyä.

Kolari, jonka myötä jopa Rolexit oli myytävä

Yhtäkkiä Wirtasen perheen arki mullistui, kun hänen miehensä ajoi kolarin. Se oli Wirtaselle herätys. Hän ei enää voisi jatkaa elämistä samalla tavalla kuin oli viime ajat tehnyt.

Wirtasen mies, yrittäjä hänkin, joutui jäämään kolarin jälkeen pitkälle sairauslomalle, joka vaikutti automaattisesti tämän tuloihin. Kolarin myötä oli myös itsestään selvää, että päävastuu parin lapsen hoitamisesta siirtyi Wirtaselle.

Epäonnisen sattumuksen vuoksi perhe ei saanut kolarin jälkeen vakuutuksesta korvauksia. Perheellä on Espoossa talo, jota he remontoivat kauttaaltaan ja johon he olivat laittaneet kaikki rahansa säästöjä ja sijoituksia myöten. Peruselämiseen hurahti kaikkine talo- ja asumiskuluineen noin 6000 euroa kuussa. Wirtasen someasiakkaat olivat kaikonneet aiemmin, ja Missio-kilpailu oli käytännössä tuolloin vielä pelkkä menoreikä.

Jotain oli nyt pakko keksiä.

– Ajattelin, että no, jos johonkin olemme sijoittaneet, niin se on tavaraan. Myimme Rolex-kellomme, myin laukkuni ja vaatteeni. Ajattelin, että meidän on pakko selvitä. Se on vain tavaraa, tiedän, että ajan kuluttua ostan itselleni vielä paremmat kellot, laukut ja vaatteet, hän kertoo.

– Me olemme mieheni kanssa molemmat yrittäjähenkisiä, eli aina kun menee hyvin, niin tuhlaamme. Rakastamme elämää, matkustamme, ostamme. Me olemme vähän hulluja, hän nauraa.

Tavaroiden myymisen lisäksi Wirtanen päätti alkaa etsiä minkälaisia lisätöitä tahansa, jotta kolarin aiheuttama, vaikea taloudellinen tilanne saataisiin selätettyä. Hän päätyi myyntiedustajaksi remonttikalusteita myyvään firmaan.

– Soitin kaikki kaverini läpi ja sanoin, että nyt kelpaa mikä työ vaan. Monet, jotka eivät tunne minua, luulevat, että olen ylimielinen ämmä, ehkä ulkonäköni vuoksi. Mutta kun minut oppii tuntemaan, niin olen oikeasti aika herkkä ja rento ihminen, joka uskaltaa tehdä asioita. Olen se, joka pystyy laittamaan kädet multaan, jos tarvitsee.

Ystävänsä kautta Wirtanen päätyi tekemään kahdesti viikossa esillepanotöitä, jossa hän esimerkiksi järjesteli suklaavitriineitä. Se oli hänelle terapeuttista. Työskentely ei vaatinut suurta aivotyötä, vaan hän sai laittaa kuulokkeet korviinsa ja rakentaa käsillään. 

Burnout ja uusi idea

Missio-kilpailu tuli ja meni, ja Wirtasen miehen sairausloma jatkui. Perheen elättäminen oli miehen sairausloman vuoksi edelleen Wirtasen vastuulla. Lopulta hän paloi loppuun. 

– Siitä alkoi paskamyrsky. Silloin tajusin, että eihän tämä ole normaalia. Jos otetaan kaikki projektit pois, niin minulla on silti kolme työtä. Minulla ei ole täyttä keskittymistä mihinkään, en pysty toteuttamaan unelmiani tai tekemään asioita, jotka tuovat minulle iloa. Se oli hirveää.

Wirtasesta tuntui, ettei hän enää tiennyt, kuka hän on tai mitä hän haluaa tehdä. Hän alkoi kyseenalaistaa omaa uraansa ja jopa identiteettiään. Pohdinnat veivät hänet edellisvuoteen, jolloin hän mentoroi Missio-kilpailijoita. Silloin päässä syttyi lamppu, kiitos kilpailun.

– Fokukseni on, että haluan auttaa naisia etsimään omaa unelmiensa polkua. Tajusin, että tämähän on se! Minusta tuli bisnesmentori, hän kertoo ylpeänä. 

Wirtanen näkee tulevaisuutensa valoisana niin yrittäjyyden kuin perhe-elämänsä suhteen. Hän kertoo työ- ja perhehaaveistaan yllä olevalla videolla!