Yli neljä kuukautta Abu Sayyaf -islamistiterroristien panttivankina Jolon saarella viettänyt Seppo Fränti vastaa puhelimeen nyt – yli 15 vuotta myöhemmin – kotonaan Helsingissä.
Hän on innoissaan taidenäyttelystä, johon hän parhaillaan kerää tauluja.
– Täällä olen kotona ja katselen taulukasoja ympärilläni. Sanon tämän heti ensimmäisenä, että minä kerään taidetta, olen tehnyt sitä aina. Keväällä on tulossa kokoelmanäyttely, jossa on pääasiassa nuorten suomalaisten taiteilijoiden töitä.
Jolon panttivankikriisi 2000
- alkoi 24. huhtikuuta 2000, kun Abu Sayyaf -islamistiterroristit kaappasivat monia paikallisia ja 11 länsimaista turistia Malesialle kuuluvalta Sipadanin lomasaarelta Filippiineille kuuluvalle Jolon saarelle.
- Joukossa oli kaksi suomalaista Seppo Fränti ja Risto Vahanen.
- Panttivankikriisi kokonaisuudessaan päättyi 16. lokakuuta 2000, kun Libyan välittämät neuvottelut johtivat länsimaalaisten panttivankien vapauttamiseen. Libyan johtaja Muammar Gaddafi piti juhlat Tripolissa, ennen kuin panttivangit palasivat kotimaihinsa.
- Vahanen ja Fränti viettivät vankeudessa 140 päivää.
- Media seurasi tapausta tiiviisti koko kriisin ajan.
- Vahanen ja Fränti kirjoittivat vapautumisvuotensa lopussa 2000 kokemuksestaan kirjan Jolo,"no panic, just relax". Kirjan nimi viittaa siihen, että kidnappaajat hokivat lausetta vangeille usein, etenkin kun tilanne kävi uhkaavaksi.
Taideprojekti on Fräntille harrastus – hän jäi virallisesti eläkkeelle panttivankitapahtumien jälkeen. Sitä ennen hän oli töissä askarteluohjaajana Helsingissä Lastenlinnan sairaalassa, jossa hän auttoi vakavasti sairaita lapsia. Fränti meni panttivankeudesta vapauduttuaan takaisin töihin.
– En tiedä voiko sanoa, että menetin työkykyni, mutta työnteko alkoi pian käydä mahdottomaksi. Olin tunnettu traumastani, ja sairaalassa käyvät vanhemmat ja lapsetkin tunsivat minut. Se meni sitten jatkuvaksi nimikirjoitusten pyytämiseksi. Psykiatrini suositteli hakemaan eläkettä, ja enhän minä sitä aluksi hyväksynyt. Mutta lopulta oli helpompi, että päätettiin hakea se pysyvä eläke. Toki se on hyvin pieni, minulla olisi ollut vielä paljon työaikaa jäljellä.
Fränti kertoo matkustelevansa yhä paljon. Vuoden alussa hän on lähdössä Aasiaan. Pariisissa hän oli vain viikko ennen terrori-iskuja.
– Olin siellä modernin taiteen messuilla. Viikko myöhemmin kuulin iskuista. Soitin välittömästi pariisilaisille kavereilleni, joista kaksi oli ollut La Bataclan konserttisalissa iskujen aikaan. He olivat kunnossa.
– Näin läheltä se voi mennä sitten. Olen itsekin kokenut sen, ja se on ollut uskomatonta miten olen siitä selvinnyt, mutta nythän tässä ollaan, eikä tässä ole mitään hätää.
10:09
Psykoterapia auttoi pelkoihin
Fräntin elämän suunta muuttui, kun hän joutui ystävänsä Risto Vahasen kanssa Abu Sayyaf -sissien vangiksi Jolon saarelle 140 päiväksi. Miehet vapautuivat leiriltä reilut 15 vuotta sitten, päivämäärä oli 9.9.2000.
Fränti muistelee tapahtumia avoimesti ja suorapuheisesti. Hän on käsitellyt niitä vuosia kestäneessä psykoterapiassa.
– Olen käynyt 15 vuotta terapiassa ja oppinut käsittelemään pelkojani. Aluksi pelkäsin, että minut ammutaan tuohon kotiovelle, tai kimppuuni hyökätään puistosta, joita on kotini ympärillä.
Fränti kertoo säikähtäneensä ihmisiä, jotka juoksivat Helsingissä hänen perässään.
– Lähinnä he halusivat nimmareita tai halusivat tulla kotiini, mitä en tietenkään sallinut.
Fränti ja Vahanen olivat vuonna 2000 Suomen seuratuimpia henkilöitä, sillä heidän panttivankeudestaan ja vapautumisestaan uutisoitiin jatkuvasti mediassa.
– Julkisuus on ollut rasitekin, mutta sen kanssa on oppinut elämään. Kun liikun esimerkiksi Tukholmaan tai Tallinnaan menevillä laivoilla, niin siellä ihmiset tulevat ottamaan valokuvia ja pyytämään nimikirjoituksia. He haluavat keskustella asiasta. Heidän puoleltaan on tullut suurta myötätuntoa. Usein se on mennyt siihen, että he alkavat itkeä, että millaista se on minulle ollut.
6:08
"Muistamme vankeuden eri tavoin"
Fränti muistaa tarkasti hetken, jolloin hänet otettiin panttivangiksi. Hän oli lähtenyt vuorotteluvapaallaan sukellusretkelle Indonesiaan ja Malesiaan. Malesiasta hänet matkatovereineen kidnapattiin Jolon saarelle.
– Olimme juuri syöneet illallista ja ottaneet ensimmäisen oluen, kun kaappaajat tulivat aseineen. Muistan sen hetken suhteellisen hyvin. Tosin tämä on jännä juttu, sillä Risto (Vahanen) muistaa eri lailla sen, kun he laittoivat meidät makaamaan lattialle. Risto sanoo, että he eivät tehneet sitä, mutta muistan selvästi, kuinka näin vain bambulattian. Ja Sonia (ranskalainen panttivanki) muistaa asioita eri tavalla kuin minä.
Seppo Fränti ja ranskalainen Sonia pitävät yhä yhteyttä ja tapasivat Ranskassa jokin aika sitten.
– Olin yllättynyt miten raskaasti he ottavat tämän edelleen. Sonian sisko itki, kun näki meidät yhdessä. Sisko pelkäsi, ettei Sonia tule sieltä elossa takaisin. Sonian poikakaveri Stephane ei ole toipunut panttivankina olostaan henkisesti vieläkään. Hän on erakoitunut.
Seppo Fränti (vas.) ja Risto Vahanen panttivankeina Jololla toukokuussa 2000.
Kuukaudet panttivankeudessa olivat täynnä epätoivoa. Fränti sanoo oppineensa kuitenkin jopa ymmärtämään terroristeja.
– Tutustuinkin heihin. Muut (panttivangit) kysyivät, että miksi he ovat niin paljon juuri minun kanssani tekemisissä. Meitähän vartioivat nämä pikkupatut. Niitä pahimpia kavereita ei ole edes televisiossa nähty. Yhdestä heistä piirsin kuvan, kun sain paperia ja kynän.
Fränti piirsi paperille kuvan Abu Sulaymanista. Kuva julkaistiin myöhemmin Washington Postissa.
Seppo Fräntin piirros Abu Sayyaf -terrorististiryhmän Abu Sulaymanista.
– Sulayman tuli leirille, ja olin hänelle muun muassa ihmiskilpenä. Hän sanoi, että jos ne aikovat ampua, niin ampuvat sitten minut. Hän oli yksi niistä pahimmista.
Fränti näki leirillä pahuuden ihmisten silmissä.
– Ne pahimmat olivat pelottavan näköisiä, eivät näyttäneet välttämättä edes ihmisiltä. Silmistä näkee sen valtavan...jos vertaa hyeenaan, joka yrittää hyökätä päällesi, niin sellaisia fiiliksiä tulee näistä ihmisistä. Se oli jotain pelottavaa....Suomessa en ole sellaisia tavannut. Tätä on vaikea pukea sanoiksi, mutta niillä oli aivan käsittämätön se tunne, minkä niiden silmistä näki. Jotenkin tunteiltaan niin helvetin köyhiä.
Kaiken kokemansa jälkeen Fränti ei enää pelkää kohdata ihmisiä ja elämää.
– Eihän tässä pelätä voi, sillä sitten ei voisi lähteä enää ovesta ulos ollenkaan.
– Tämä (panttivankeus) on osa elämääni, ja se oli tarkoitettu tapahtuvan näin. Lopputulos on ihan hyvä, olen ihan tyytyväinen elämääni.
11:30
