Saattohoitokodin johtaja Riikka ohjaa työssään harjoituksia, joissa kirjoitetut kirjeet luetaan vasta kirjoittajan kuoltua. Omassa kirjeessään hän toivoisi, että hänet muistetaan innostavana ihmisenä, joka teki työtä sydämellään.
Video: Surevakin saa nauraa ja olla helpottunut: "Suru on kokemus, joka jää meihin"
"Minä haluaisin tulla muistetuksi hassuttelevana ja rakastavana äitinä. Naisena, joka teki töissä aina parhaansa selvittäen monenlaisia vaikeita ratkottavia asioita aina lopulta potilaan ja työntekijöiden parhaaksi. Siedettävänä pomona. Naisena, joka halaili ja hymyili."
Niin Riikka kirjoittaisi omaan kirjeeseensä. Siihen, joka luetaan vasta, kun hän on jo kuollut.
Riikka Koivisto on sosiaalipsykologi ja palliatiivisen hoidon erityisyksikön, saattohoitokodin, johtaja.
– Saattohoitokodissa näkee monenlaisia elämäntilanteita. Sairaus tai kuolema ei tule elämän tyhjiöön vaan keskelle kaikkea sitä elämää, mikä juuri sillä hetkellä on läsnä, Riikka kuvailee.
– Olen ollut auttamassa kirjoittamaan ylös asioita, joita potilas halusi jättää läheiselleen sen jälkeen, kun läheinen oli pahoittanut mielensä ja lähtenyt pois potilaan luota. Silloin näin ensimmäisen kerran syvälle siihen, miten tärkeää on tieto; että jos läheinen ei olisi palannut potilaan eläessä, oikeat sanat ja tilanteen korjaaminen olisi kuitenkin onnistunut edes jälkikäteen.
Riikka Koivisto
"Tarkoitus on lohduttaa ja jättää itsestään jälki"
Palliatiivisessa hoidossa olevan pienryhmänsä kanssa Riikka on lukenut kirjeitä myös ääneen. Moni haluaa käsitellä sitä, mitä kuolemassa tapahtuu ja kertoa, miten ikävä on jäänyt toista, jo kuollutta vertaista.
– Monet vertaiset ystävystyvät niin tiiviisti, että lupa muistella yhtä ryhmästä kuollutta jäsentä on syytä tehdä näkyväksi. Tarkoitus on lohduttaa ja jättää itsestään jälki. Kertoa sanoja, jotka jäävät elämään jäljelle jääneisiin. Jokainen tässä ryhmässä kuulee oman kirjeensä toisen ääneen lukemana.
Nyt kirjemalli etenee osaksi potilasjärjestön toimintaa. Siitä tulee vapaaehtoinen tapa jättää itsestään jälki. Myös Riikka haluaa pitää kirjeet jatkossa osana työtään.
Kirjeessä voi käsitellä sairautta ja kuolemaakin. Kuvituskuva.
– Moni haluaa valmistautua kuolemaansa ja turvata läheistensä selviytymistä ja elämän eteenpäin jatkumista. Antaa heille luvan elää elämää eteenpäin. Tietää, että omalla olemassaololla oli merkitys ja että voi vaikuttaa siihen, mitä jälkeä haluaa erityisesti jättää itsestään maailmaan ja mistä tulla muistetuksi.
Jotkut kokoavat kokonaisen kirjasen muistoja perheelleen
Kirjeisiin sisältyy monenlaisia asioita. Äidit ja isät kirjoittavat sanoja lapsilleen, jotka jäävät jälkeen. Jotkut kokoavat kokonaisen kirjasen tekstejä, kuvia, suvun ruokareseptejä ja toiveita.
– Kirjeissä voi olla ohjeita elämään. Toiveita siitä, että läheiset jatkavat elämää, pitävät toisistaan huolta ja eivät huolehdi ja murehdi. Kirjoituksissa on kiitoksen sanoja ja lähes poikkeuksetta kiintymystä ja kiitollisuutta osoittavia sanoja. Vähemmän työstä, enemmän siitä kaikesta muusta elämästä, Riikka sanoo.
– Joskus potilas on näyttänyt minulle tekemiään muistiinpanoja, jotka hän jättää läheisensä löydettäväksi vihosta kuolemansa jälkeen. Ja sitten ovat esimerkiksi läheisiltä ne kirjeet tai piirrokset, jotka ehtivät vasta arkkuun.
Läheisilleen voi kerätä muistoja itsestään. Kuvituskuva.
Kirjeen voi kirjoittaa silloinkin, kun sairautta tai kuoleman uhkaa ei ole. Näin se on läheisille valmiina äkillistenkin tilanteiden varalta. Vuosien kuluessa kirjettä voi päivittää.
– Kuolema ja kuoleminen aiheuttavat erilaisen määrän ahdistusta, eikä kuolemaa tule yleensä ajatelleeksi silloin, kun kaikki on hyvin ja elämä vie eteenpäin. Niin saa ollakin. Toisaalta silloin, kun on mahdollista tiedostaa kuolevaisuutensa, on hyvä käydä asian kanssa vuoropuhelua. Kuolen joskus. Sitä kautta pääsee sen ytimen äärelle, kuinka haluan elää elämäni, Riikka sanoo.
"Haluan tulla muistetuksi rohkeana"
Omassa kirjeessään Riikka toivoisi myös, että hänen lapsillaan olisi aina turvallisia ihmisiä ympärillään ja apunaan.
– Toivon, että ystävät muistavat poikiani silloinkin, kun he ovat jo aikuisia miehiä. Kirjeessäni lukee myös toiveita siitä, että jäljelle jääneet uskaltaisivat elää siten, että elämä on elämisen arvoista. Ei toisten odotusten mukaan, vaan kauniisti, mutta määrätietoisesti tavoitellen elämää, jossa voi hyvin ja tulee tehdyksi hyviä tekoja, Riikka kuvaa.
Hän haluaisi tulla muistetuksi siitä, että teki elämäntyön sellaisten ihmisten rinnalla, joiden elämänmittainen matka ei ollut itsestään selvä tai helppo.
– Että tein sen sydämestäni, enkä pelkästään siksi, että piti tehdä jotakin työkseen. Haluan tulla muistetuksi rohkeana, vaikka usein minun oli koottava itseni astuessani ihmisten eteen puhumaan, koska pelkäsin, että joku ei kuule tai ymmärrä, mitä yritän sanoa.
Suru on kokemus, joka jää meihin eikä koskaan lähde – Mari uskoo, ettei surusta tarvitsekaan "selviytyä"
Hän toivoo ihmisten muistavan myös sen, miten hän hassutteli ja innosti. Yritti parhaansa, vaikkei aina onnistunutkaan.
– Kerron kirjeessäni, että olen ollut elämääni tyytyväinen enkä vaihtaisi mitään osaa siitä pois. Koska se oli juuri minun ainutkertainen elämäni, jossa jokaisen minuutin hengitin, etsin, tarkkailin, haaveilin ja janosin elämää. Ja miten kiitollinen olen siitä, että minulla on ne pojat, ja sain öisin katsoa järven pintaan heijastuvaa kuuta, ja että sain elää sen mittaisen elämän kuin se lopulta sitten on. Ja että haluan, että vaikka elämäni loppuisi äkisti, se nähtäisiin valmiiksi tulleena elämänä, jossa minun oli aika poistua areenalta.
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.