Saattohoitokodin johtaja Riikka Koivisto tietää jo, miten itse haluaisi kuolla: "Mieleen ovat työssäni pysyvästi piirtyneet lukuisat halaukset, vastasyntynyt kuolevan potilaan sylissä"

Video: Sureminen voi tehdä elämästä myös merkityksellistä.

Siinä ollaan syvimpien elämän ulottuvuuksien äärellä. Niin Riikka kuvailisi työtään.

Riikka Koivisto on sosiaalipsykologi ja palliatiivisen hoidon erityisyksikön, saattohoitokodin, johtaja.

– Mikään ei ole herkempää ja toisaalta yhtäaikaisesti vahvempaa ja ihmisyyden ydintä niin paljastavaa kuin hetket elämän ja kuoleman välimaastossa. Ihmiset ovat aitoja, asiat ovat aitoja ja työ on merkityksellistä, Riikka sanoo.

– Työssäni on parasta myös se, kun potilas tai läheinen pyytää käymään huoneessaan keskusteluhetkeä varten tai tulee yllättäen istumaan työhuoneeseeni sellaisen asian kanssa, jossa he luottavat apuuni. Parasta on myös se, että saan seurata äärimmäisen osaavan henkilöstön työtä niin läheltä. Olen etuoikeutettu saadessani nähdä tämän kaiken, Riikka kuvaa.

Riikka Koivisto

"Mieleen jäävät esimerkiksi hoidossa olevan potilaan lapset"

Eniten mieleen jäävät kohtaamiset potilaiden ja heidän läheistensä kanssa. Kohtaamiset voivat olla suunniteltuja tai spontaaneja.

– Mieleen jäävät esimerkiksi hoidossa olevan potilaan lapset, jotka tulevat koulun jälkeen saattohoitokotiin, tekevät läksyt pöydän ääressä, pelaavat palloa pihassa, kun vanhempi jaksaa hetkisen katsoa pyörätuolista menoa ja käyvät ilmoittamassa, kun on karkit vähissä. Hetket, jossa vuoteiden äärellä mietitään, miksi toinen ei mahtanut pyytää anteeksi tai pitäisikö itse vielä ottaa jokin asia puheeksi, Riikka kuvaa.

– Mieleen piirtyvät myös hetket, kun kuuluu aikuisen miehen itkua, joka tyyntyy hoitajan kuunnellessa ja puhellessa siinä rinnalla. Tai kun lapsi kävelee kohti arkutustilaa käsissään kirje tai pehmolelu arkkuun mukaan laitettavaksi. Mieleen ovat pysyvästi piirtyneet lukuisat halaukset, vastasyntynyt kuolevan potilaan sylissä. Keskustelut siitä, mikä on ollut tärkeää, tai miksi on pakko kuolla, kun ei millään ehtisi.

Myös saattohoidossa on elämää

Moni Riikan potilas haluaa elää elämänsä niin, että se on elämisen arvoista.

– Saattohoitokodissa on enemmän elämää kuin moni tulee ajatelleeksi. Vielä on aikaa olla läheisten kanssa. Se on useimmille kaikkein tärkein asia, joka tekee myös viimeiset päivät elämisen arvoiseksi, Riikka kuvailee.

Usein viimeisinä aikoina kerrataan yhdessä elettyjä elämyksiä ja nähdään vielä kerran lapset, lapsenlapset, työtoverit ja muut läheiset. Voidaan juhlia merkkipäiviä. Saattohoidossa vapaaehtoiset tekevät käsi- ja jalkahoitoja.

Myös saunaan pääsee, ja mukaan saa oluen tai lasin viiniä. Ihmisen on lupa vain olla huolenpidon kohteena.

– Viimeisinä päivinä on tärkeää tulla kuulluksi oikein. Saada puhuttua asiat valmiiksi siten, että ei jää liian suuria sanomattomia sanoja. Toisaalta tulla kuulluksi niiden asioiden osalta, jotka jäivät kesken ja että joku pysähtyy sen surun tai mahdollisen kiukunkin äärelle, Riikka sanoo.

– Kun ihminen tulee kuulluksi, myös ahdistus voi helpottaa ja jaksaa kenties vielä katsoa mieleisen elokuvan tai urheilua parhaan ystävän kanssa, kirjoittaa ylös ajatuksia, jotka sängyn pohjalta käsin kirjoitettuna ovat kovin selkeitä ja kirkkaita tai nauttia mielekkäästä ruoasta ja läheisten hyräilystä ja jutustelusta huoneessa.

Näin voit kohdata sen, että kuolet

• Kirjoita sanoja läheisille tai itsellesi
• Kerää muistoja
• Suunnittele halutessasi oma muistotilaisuutesi. Miltä siellä näyttää? Millaista musiikkia soitetaan, millaisia kukat ovat – vai onko niitä?
• Tee hoitotahto. Miten toivot, että sinua hoidetaan siinä tilanteessa, ettet enää kykene sanoin tai muuten ilmaisemaan toiveitasi? Hoitotahtoon voi kirjoittaa esimerkiksi, mitä tykkää tehdä ja mitä ei, millaisista ruoista pitää tai toivooko itselleen elvytyskieltoa.

”Avoin keskustelu poistaa pelkoja ja vapauttaa taas voimavaroja jäljellä olevaan elämään. Kun elettyä elämää on takana paljon, on usein valmiimpi myös käsittelemään kuolemaa.”

Useimmat kykenevät hyväksymään kuolemansa

Kuolemaa ei aina voi hyväksyä. Joskus tilanne on Riikan mukaan niin vaikea, ettei mieli yksinkertaisesti ehdi mukaan. Silloin suru voi jäädä pysyvästi rinnalle.

– Jos elämä on ollut vielä valtaosin edessäpäin, on kuoleman kohtaaminen joskus ylivoimaista käsitellä.

Usein kuolemaan valmistaudutaankin vain pala kerrallaan. Riikan mukaan useimmat kykenevät hyväksymään kuolemisen osaksi ihmisyyttä. Se on vain osa elämän tai sairauden matkaa.

– Kuolema voi ensin pelottaa. Nykyihmiselle ei ole itsestään selvää tietää, mitä kuolemassa tapahtuu. Kun kuolemasta ja kuolemisesta saa tietoa, sen kanssa tulee tutummaksi. Oman kuoleman hyväksymisessä auttaa se, että antaa itselleen tilaa ajatella kaikkea sitä, mitä itse liittää kuolemaan. Millaisia kuolemia on nähnyt, kuullut. Millainen kuolema odottaa esimerkiksi tämän sairauden kanssa. Missä haluan kuolla?

"En pelkää kuolemista"

Riikka itse haluaisi kuolla hoitoyksikössä. Taustalla kuuluisi hoitajien työn ääniä. Apu olisi lähellä, jos sitä tarvitsisi.

Jokainen kohtaa kuoleman omalla tavallaan – menehtyneen näkeminen voi pelottaakin: "Vaikka on tiedossa, että läheinen kuolee, hetki on silti melko järisyttävä"

– Itse ajattelen kuolemaa joskus, kun jokin asia herättää sen äärelle. En pelkää kuolemista, tiedän, että oireita hoidetaan, Riikka sanoo.

– Jos yksikössä on vapaaehtoisia, toivon että joku heistä hyräilee joululauluja, vaikka heinäkuussa, samalla, kun lakkaa kynsiäni. Enemmän pelkään sitä, että kuolema tulisi keskelle elämää nyt, kun kaikki on niin hyvin. Minulla on suuri elämän nälkä ja halu elää, kokea, iloita ja nähdä omien poikieni kasvavan aikuisiksi miehiksi ja pääsevän elämässään hyvään alkuun. Silti olen jumpannut kuoleman teeman kanssa niin kauan, että tiedän heidänkin selviytyvän, jos minulle kävisi jotakin.