1950–1970-lukujen rakennuskanta ei ole niin huonoa tai arvotonta kuin usein ajatellaan. Näin sanoo Museoviraston kulttuuriympäristöpalvelujen osastonjohtaja Mikko Härö, jonka mukaan osa sotien jälkeen rakennetuista rakennuksista on uhanalaisia.
Kyse on siitä, että toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä Suomeen rakennettiin hyvinvointivaltio. Sen mukana kuntiin nousi paljon kouluja, virastoja ja terveyskeskuksia, joissa kansalaisia palveltiin. Sitten kaupungistuminen alkoi purra, ja suomalaiset pakkautuivat yhä suurempiin asutuskeskuksiin.
Myös rakennusten käyttö on muuttunut. Aiemmin rakennukset pystytettiin tiettyä käyttötarkoitusta varten, mutta nykyään tiloilta vaaditaan kykyä muovautua moneen eri tarpeeseen.
Nyt kunnissa ja kaupungeissa on läjäpäin rakennuksia, joilla ei välttämättä ole käyttäjiä. Lisäksi vanhojen rakennusten remontointi nykystandardien mukaisiksi voi usein olla kalliimpaa kuin uuden rakentaminen.
Lue myös: Miljoonan euron jarru: Espoon 10 vuotta tyhjillään ollut kaupungintalo estää kokonaisen alueen kehittämisen – lisäksi se maksaa espoolaisille 100 000 euroa joka vuosi
Kahta eri linjaa
Museoviraston kulttuuriympäristöpalvelujen osastonjohtaja Mikko Härö sanoo, että Suomen kunnissa on paraikaa käynnissä suoranainen purkuvimma. Hän pelkää, että osa Suomen kulttuurihistoriaa katoaa, jos nykyisenkaltainen halu purkaa vanhoja ongelmarakennuksia jatkuu.
Härö ymmärtää, että kunnissa ollaan tiukan paikan edessä, jos rakennus vaatii peruskorjausta, mutta käyttäjiä ei tunnu löytyvän. Mutta käytössä olevien rakennusten tapauksessa hän mieluummin korjaisi vanhaa kuin rakentaisi uutta.
– Olemassa olevissa rakennuksissa on hirveä määrä energiaa ja luonnonvaroja käytössä. Pidän sitä ekologian kannalta aikamoisena tuhlauksena, jos ne puretaan ja korjataan uusilla.
Härön mielestä kunnissa ja kaupungeissa suhtaudutaan useimmiten myönteisesti vanhojen rakennusten arvoon ja niiden merkitykseen. Valtiolle taas kiitoksia ei juuri heru.
Härö kertoo, kuinka sai vuonna 2017 valmiiksi sivuston vanhojen koulujen arvosta ja kuinka niitä voitaisiin korjata sekä käyttää terveinä. Sivuston julkaisupäivänä pääministeri Juha Sipilä (kesk) sekä asunto- energia- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk) kannustivat kuntia purkamaan 1950–1970-lukujen koulurakennuksensa ja rakentamaan uusia.
– Joskus tuntuu, että valtion sisällä tätä asiaa ei ole oikein koordinoitu, sanoo Mikko Härö.
Hyviä esimerkkejä on
Härö sanoo, että 1950–1970-lukujen rakennuskanta ei ole niin huonoa kuin usein ajatellaan. Mielikuva heikosta rakentamislaadusta liittyy 1970-luvun lähiörakentamiseen, jonka Härökin myöntää ongelmaksi.
– Sitten on julkisia rakennuksia, joita moititaan siitä, että ne näyttävät entiseltä Neuvostoliitolta. Se on suuren yleisön ja varmaan poliitikkojenkin mielissä sitä rakennuskantaa, jonka halutaankin väistyvän.
Kaikkia rakennuksia ei ole mahdollista pelastaa. Härö myöntää tämän, mutta hän suojelisi tärkeimmät rakennukset kuntien kaavoituksen ja erillisten suojeluesitysten katta, kuten tähän astikin Suomessa on tehty.
Härön mukaan kaikkialta Suomesta löytyy runsaasti hyviä esimerkkejä vanhojen rakennusten uusiokäytöstä.
– Vaikka se talo, jossa itse työskentelen. Toimisto- ja toimitilamme ovat entisessä kotitalousoppilaitoksessa Sturenkadun varressa, sanoo Museoviraston osastonjohtaja Mikko Härö.