Leijonien entinen päävalmentaja ja nykyään Jokereita luotsaava Lauri Marjamäki on nähnyt läheltä sen, millaista valmentaminen oli 20 vuotta sitten. Tuoreeltaan hän on tehnyt yhteistyötä suomalaisen jääkiekkoilun uuden, kirkkaan sukupolven kanssa. Koko valmennuskulttuurin muutos on ollut aidosti läsnä.
LUE: NHL-skandaalit juuret vain vahvistivat viestiä – jääkiekossa kytee murros, joka ravistelee myös Suomea
Marjamäki aloitti oman valmennusuransa hyvin nuorena, vain 22-vuotiaana. Ilveksen juniorijoukkueista matka jatkui Espooseen, Bluesin organisaatioon.
Kolmikymppisenä hän oli jo SM-liigajoukkueen apuvalmentaja. Hetken päästä koitti hyppäys Bluesin päävalmentajaksi, mistä matka jatkui Ouluun.
Kärppä-vuosien aikana Marjamäki nousi Suomen huipulle. Kaksi liigamestaruutta ja ensimmäiset vierailut A-maajoukkueen puolella.
2010-luvulla Marjamäki on ollut tekemisissä huippulupaavien nuorten pelaajien kanssa. Hän on valmentanut Sebastian Ahoa, Jesse Puljujärveä, Joonas Donskoita, Miro Heiskasta, Mikael Granlundia ja Mikko Rantasta. Montaa nykypäivän nuorta NHL-tähteä. Nyt hän valmentaa kovassa nousukiidossa olevaa Mikko Lehtosta.
Marjamäki on nähnyt läheltä sen, miten koko laji on muuttunut.
Tai miten se on muuttumassa. Kulttuurin osalta.
– Muutoksen voi kärjistää niin, että ennen valmentaja arvioi pelaajia. Nykyään jopa pelaajat arvioivat valmentajia. Tämä on mennyt ihan häränpyllyä, Marjamäki sanoo MTV Urheilulle.
– Olen nyt 42-vuotias. Tässä on vain pakko päästä nykypäivän nuoren tasolle. Tietyllä tavalla on onni se, että olen vielä niin nuori. Kyllä se silti haasteellista on. Nykyään pelaajat saavat niin paljon tietoa ja ympärillä tapahtuu kaikenlaista. Tullaan siihen, että miten tätä kaikkea hallitsee, Marjamäki jatkaa.
Leijonien päävalmentajana Marjamäki teki yhteistyötä muun muassa nuoren suomalaisen NHL-tähden Miro Heiskasen kanssa.
Jatkuva tutkistelu
”Miten päästä nykypäivän nuoren tasolle” -viittaus liittyy siihen, miten Jokereiden ja monen muun seuran pukukopissa istuu aivan erilaisten sukupolvien edustajia. 1970- ja -80-luvulla syntyneet pelaajat ja toimijat kasvoivat aivan erilaiseen kulttuuriin. Niin yhteiskunnan tasolla kuin lajin sisällä, jääkiekossa.
– Kun on ehtinyt valmentaa 25 vuoden ajan, niin sitä miettii, että millaisia ne valmentajametodit olivat silloin ennen vanhaa. On selvää, että kautta sivun jääkiekossa on ollut huippuvalmentajia, jotka ovat olleet erittäin autoritäärisiä. Kyllä tässä on saanut miettiä sitä omaa käyttäytymistä, käytöstapoja ja sitä, että miten vien viestiä eteenpäin nykypäivän pelaajille. Se on niin erilaista, että sitä on jopa aika vaikea ymmärtää, Marjamäki pohtii.
LUE: NHL:n skandaalipaljastus avasi pyhät ovet – Jesse Joensuu: ”Kuulostaahan se silloin helvetin pahalta”
Marjamäen mukaan hän pohtii jatkuvasti itseään valmentajana ja ennen kaikkea sitä, mitä hän voi olla.
– Kirjoitan joka vuosi valmennusfilosofiani ylös. Missä motivaatio menee, miten jaksan, miten koen oman ajanhallintani ja mistä se itse filosofia syntyy. Olen kokenut, että aina kun on mennyt huonosti, niin se on vain vahvistanut minua valmentajana. Sitten tulevat tietenkin nämä kaikki eettiset kysymykset. Olen pohtinut niitä joka vuosi. Miettinyt sitä, että millainen valmentaja minä haluan olla.
Marjamäki on sisäisen ja ulkopuolisen paineen alla. Hän pohtii omaa suuntaansa, joka ei määrity pelkästään oman navan kautta. Hänen on reagoitava ympäristöön.
Mihin suuntaan peli on menossa? Mihin suuntaan yhteiskunta ja siinä elävät ihmiset menevät? Mikä on nykypäivänä oikein ja mikä väärin?
Mitä saa tehdä ja mitä ei?
– Joukkueurheilun suola on se, että saamme olla yhdessä. Kun epäonnistutaan, ollaan kimpassa. Kun onnistutaan, ollaan kimpassa. Se on niin erilaista yksilöurheilijalle. Silloin sitä on yksin. Tässä on 30 pelaajaa, valmentajia, huoltajia, fysioterapeutteja ja niin edelleen. Olemme koko ajan tunne- ja intohimolajin keskellä. Välillä sitä tulee täräyteltyä, Marjamäki perkaa arkea, jatkaen:
– Olemme puhuneet pelaajien kanssa, että ei mitään, jos joskus reagoidaan voimakkaasti. Voi olla, että pelin jälkeen tulee sanottua, että ”sori, kun tuli reagoitua niin”. Pelaaja taas voi sanoa, että ei se mitään, pääasia että on tunnetta. Se on niin hektistä ja intohimoista, kun peli on käynnissä.
Mihin ollaan menossa?
Koko kulttuurin ravistelu näkyy konkreettisina esimerkkeinä. Marjamäki on seurannut Pohjois-Amerikasta välittynyttä ilmiötä.
NHL on paininut skandaalin keskellä erinäköisten väärinkäytösten myötä. Rasismia, pelaajien potkimista, kyseenalaisia metodeja ja henkistä väkivaltaa.
Paljastukset puhuttelevat. Kahden vuoden ajan Leijonien päävalmentajana toiminut Marjamäki mainitsee ”maailman parhaimman päävalmentajan kohtalon”. Hän puhuu Mike Babcockista, joka on ollut yksi koko skandaalin näkyvin hahmo.
Babcock sai syksyllä potkut NHL-seura Toronto Maple Leafsin peräsimestä. Tämän jälkeen esille tuli tapaus, jossa Babcock käski Maple Leafsin nykyistä tähteä Mitch Marneria listaamaan joukkueen pelaajat ahkerimmasta laiskimpaan. Hetken päästä paljastui raakoja tarinoita Babcockin Detroit Red Wings -ajoilta, jolloin hän oli kohdellut hyvin brutaalimaisesti aivotärähdysoireiden keskellä kamppaillutta ruotsalaishyökkääjää Johan Franzenia.
Keskiössä ovat olleet metodit. Mitä joskus tehtiin, mikä oli silloin hyväksyttävää. Ja missä ollaan nyt.
– Uskon, että nykypäivänä olemme aika fiksuja yhteiskunnan kanssa. Valmentajakunta on muuttunut ja esimerkiksi Suomessa ymmärretään se, että huutaminen, rankaiseminen tai diktaattorimaiset otteet eivät ole oikein. Silti tietyllä tavalla toteutettava kuri ja järjestys luovat turvallisuuden tunteen, Marjamäki pohtii koko ilmiöön liittyen.
– Jääkiekossa pukukoppi on turvallinen ympäristö kasvaa. Siellä vaaditaan paljon ja siellä etsitään niin fyysisiä, henkisiä kuin pelillisiä rajoja. Mutta silloin tullaan siihen, että niin epäonnistumisten kuin onnistumisten hetkellä on ne muut ympärillä. Joukkueurheilu on hyvä paikka kasvaa. Niin ihmisenä, pelaajana kuin urheilijana, Marjamäki näkee.
Marjamäen mukaan koko valmennuskulttuurin muutos korreloituu kasvattamiseen.
– Sen on huomannut, että kasvattamisen näkökulmaa pitää nostaa vielä enemmän esille. Ihan siihen liittyviä peruselementtejä. Miten kommunikoimme, miten käyttäydymme. Miten voimme itse vaikuttaa käyttäytymismalleihin.
– Tullaan yksilövalmentamiseen ja siihen, että kuinka erilaisten ajatusten ja kuinka erilaisten ihmisten kanssa toimimme. Se on ihan oma taiteenlajinsa. Olen huomannut, että sitä pitää tehdä enemmän. Mutta se on myös jotain, mitä haluan tehdä, Marjamäki nyökyttelee.