Näin syntyi ainutlaatuinen äänite Hitleristä puhumassa normaalilla äänellään – Yleisradion työntekijän keksittyä sankaritarinaa piilomikrofonista pidettiin totena vuosikausia

Kari Salon kirja Ylipäällikön juna – Mannerheimin junan matkat 1939–1946 tyrmää tunnetuimman urbaanin legendan. Sotien jälkeen Yleisradion silloinen yliassistentti Thor Damén kertoi heittäneensä mikrofonin ikkunan kautta vaunun hattuhyllylle, kun hän huomasi, ettei vaunussa ollut mikrofonia.

Kirjan mukaan Damén sepitti tarinan vuonna 1947 saadakseen ”monen kuukauden palkkaa” vastaavan palkkion ruotsalaisilta iltapäivälehdiltä.

Päämajan tiedotusosaston silloinen päällikkö, kapteeni Kalle Lehmus kirjoitti Tuntematon Mannerheim -kirjassaan, että myös tähän eristettyyn vaunuun oli vedetty omat mikrofoninsa, sillä koko vierailu haluttiin taltioida Yleisradioon.

SA-arkiston kuvat A 90 -vaunusta tapaamisen ajalta myös todistavat Daménin tarinan saduksi. Mikrofonia ei voitu heittää ikkunasta hattuhyllylle, sillä vaunussa ei ollut hattuhyllyjä. Lisäksi SA-kuvissa näkyy, että vaunun ikkunat ovat kiinni.

Sepustukset elivät totena näihin päiviin asti

Daménin tarinaa on kerrottu totena muun muassa Ylen elävässä arkistossa sekä Mikkelin Päämajamuseon nettisivuilla, joissa salainen nauhoitus on kuultavissa. Daménin versiota tapahtuneesta välitti totuutena myös Ylen arkistopäällikkö muistelmissaan vuonna 1989 sekä muutama vuosi sitten saksalaisdokumentissa. Tämä siitä huolimatta, että saksalaistoimittajakin huomaa keskustelun SA-kuvissa lattialla jalustassa seisovan mikrofonin.

Kari Salo arvelee, että Daménin tulkinta on sekoitettu totuuteen osin siksi, että hattuhyllyt löytyivät Mannerheimin junan ravintolavaunusta, jossa marsalkka piti kiitospuheensa Hitlerille juhlalounaalla.

Myös siitä, mistä syystä nauhoitus keskeytettiin, on kahdenlaista tietoa. Daménin mukaan nauhan pistivät poikki saksalaiset SS-sotilaat, jotka kuulivat asemasillalta, että nyt oltiin nauhoittamassa valtakunnankanslerin yksityiskeskustelua.

Kapteeni Lehmuksen versiossa hän määräsi nauhoituksen itse keskeytettäväksi, sillä siitä ei oltu sovittu etukäteen eikä lupaa voinut tässä vaiheessa enää pyytää. Juhlapäivän ohjelmasta Ylelle vastannut insinöörikapteeni Erkki Arni oli ihmetellyt nauhoitusta ja pyytänyt Lehmuksen sitä kuuntelemaan.

Miten äänite vuoti julkisuuteen?

Kari Salon kirja avaa myös useita vaihtoehtoja, miten nauhoite päätyi lopulta julkisuuteen. Kapteeni Lehmus pyysi Yleisradion Arnia vaikenemaan äänityksestä, tallettamaan äänitetyn osuuden ja lähettämään nauhoitteen hänelle.

– Lähetin, kenellekään muulle puhumatta, nauhan salaisena säilytettäväksi silloiselle sensuuripäällikölle Kustaa Vilkunalle. Hän puolestaan useiden vuosien kuluessa kertoi minulle luovuttaneensa sen Suomen Yleisradion levytys- ja nauhoitusarkistoon, Lehmus kertoi kirjassaan.

Mannerheimin adjutantti, eversti Osvald Rafael Bäckman kertoi puolestaan Kari Salolle, että nauhasta olisi myyty kopio jo sodan jälkeen Ruotsiin, jossa Aftonbladet julkaisi nauhasta käännöksen alkuvuonna 1947. Salo ei kuitenkaan ole löytänyt juttua niin Aftonbladetista kuin Expressenistäkään tammi-helmikuulta 1947.

Oliko Ylelle arkistoitu nauhakin kopio?

Bäckman arveli nauhan myyjäksi Thor Daménia, sillä hänellä oli mahdollisuus tehdä nauhasta kopioita. Ilmeisesti myös Kalle Lehmuksen Kustaa Vilkunalle antama nauha oli Daménin tekemä kopio, sillä sen äänenlaatu oli heikompi kuin nauha, jonka Thor Daménin poika Henrik löysi isänsä jäämistöstä vuonna 1992. Alkuperäistä nauhaa oli sen kotelomerkintöjen perusteella kopioitu kolmesti vuosina 1955 ja 1957.

Ainutlaatuista nauhoitetta Hitlerin normaalista puheäänestä hyödynnettiin myös tehtäessä natsi-Saksan viimeisistä päivistä kertonutta elokuvaa Perikato (Der Untergang). Hitleriä näytellyt Bruno Ganz perehtyi valtakunnankanslerin puhetapaan juuri Immolassa tehtyä äänitystä kuunnellen.

Hitler teki itsemurhan bunkkerissaan vuonna 1945 eikä koskaan saanut tietää nauhoitteen olemassaolosta. Mannerheim sai tiedon nauhoitteesta vasta vuonna 1948 tehdessään muistelmiaan. Mannerheimia muistelmien teossa avusti eversti Aladár Paasonen, joka sai suomennoksen nauhasta Kustaa Vilkunalta.

Suomessa nauhan sisältö päätyi lopullisesti julkisuuteen syksyllä 1954, kun Kustaa Vilkuna kertoi sen sisällöstä Uudessa Kuvalehdessä.