Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton Kontupohjassa asunut koulutyttö kirjoitti kirjeen viranomaisille Moskovaan. Hän halusi tietoja Leo-isästään, josta hänellä ei ollut omakohtaisia muistoja. Tuo tyttö, Irja Niemelä, on nyt 84-vuotias ja asuu Helsingissä.
Niemelä on yksi niistä henkilöistä, joita on haastateltu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Stalinin vainojen muistot -hankkeessa.
Niemelä muistaa edelleen tarkasti, kuinka eräänä päivänä tuon Moskovan-kirjeen kirjoittamisen jälkeen opettaja tuli luokkaan ja sanoi, että hänet oli kutsuttu miliisin luokse.
– Olin niin toiveikkaana, että isä oli löytynyt. Että kun olin kirjoittanut Moskovaan, niin tottahan toki miliisin kautta se tieto sitten tulee, hän kertoo.
Iloinen tyttö ei osannut ajatella mitään pahaa istuessaan miliisin huoneessa. Jonkin ajan kuluttua miliisillä oli kädessään paperi ja tämä kysyi, oliko hän kirjoittanut kirjeen Moskovaan. Tyttö tietenkin myönsi tämän.
– Loppujen lopuksi miliisi sanoi, että kuule tyttö, asia on semmoinen, että isä on viety salaiseen paikkaan, josta ei saa olla kirjeenvaihdossa.
Niemelä sanoo kysyneensä, missä sellainen paikka on, koska halusi mennä sinne. Isän ikävä oli suunnaton.
– Nukuin isän valokuva tyynyn alla aikuisikään asti, hän sanoo.
Miliisi käski tyttöä allekirjoittamaan paperin, jossa tämä lupasi, ettei enää koskaan etsisi isää. Lapsella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tämä.
Teloituspaikka löytyi Petroskoin läheltä
Itse asiassa Niemelän isä oli ollut kuolleena jo vuosia. Hänet oli teloitettu Stalinin ajan suuren terrorin aikana lokakuussa 1938. Irja Niemelä ei ollut ehtinyt täyttää vielä vuottakaan.
Vasta Josif Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen Niemelän isän kohtalo alkoi vähitellen selvitä.
– Viranomaisilta tuli kirje, jossa kerrottiin, että isä oli teloitettu lokakuussa 1938.
Isän teloituspaikka voisi viranomaisilta tulleen tiedon mukaan olla Petroskoin lähellä.
Teloituspaikka, Krasnyi bor, löytyi lopulta, mutta vasta sen jälkeen, kun Irja Niemelä oli vuonna 1993 jo tullut paluumuuttajana Suomeen.
Kerran lääkäri, joka oli huomannut Niemelän olevan paluumuuttaja, kysyi, tekeekö tämän mieli mennä Venäjälle.
– Sen helvetin olen käynyt läpi. Mulle riitti, Niemelä sanoo vastanneensa.
NKVD:n troikka tuomitsi artikla 58-6:n mukaan kuolemaan
Vainon uhreista tehtyjen tiedostojen mukaan vuonna 1907 syntynyt Leo Niemelä pidätettiin 11. maaliskuuta 1938. Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan NKVD:n (Stalinin ajan salainen poliisi) erikoistroikka tuomitsi hänet 22. syyskuuta 1938 vakoilua koskeneen pahamaineisen artikla 58-6:n mukaan.
Troikkaan kuului NKVD:n ja syyttäjän edustaja sekä paikallinen puoluesihteeri. Troikka sai langettaa kuolemantuomioita.
Leo Niemelä ammuttiin Petroskoin lähellä 3. lokakuuta 1938. Mies oli vain 31-vuotias.
Hänen maineensa palautettiin 4. heinäkuuta 1959.
Rehabilitoitujen omaisille maksettiin rahallista korvausta. Leski Saara Niemelä sai kahden kuukauden palkkaa vastaavan summan eli 132 ruplaa.
Työttömyys ajoi loikkaamaan Neuvostoliittoon
Työtön Leo Niemelä oli loikannut vuonna 1932 Suomesta Neuvostoliittoon yhdessä vaimonsa Saaran ja pienen Pentti-pojan kanssa.
Neuvostoliittoon saavuttuaan isä joutui Leningradissa toiseen tutkintavankilaan ja äiti lapsen kanssa toiseen. Jonkin ajan kuluttua perhe kuljetettiin Moskovan itäpuolella olevaan Arzamasin kaupunkiin. Tätä ennen Pentti oli kuollut.
Kun päätös Neuvostoliiton kansalaisuuden myöntämisestä tuli, Niemelät lähtivät Uralille, jossa Leon mukaan oli tarjolla rakennustöitä.
Lue myös: "Putin ei näe tietä ulos", sanoo arvostettu amerikkalaisasiantuntija MTV:lle ja esittää kolme vertausta Suomen talvisotaan
Uralilla ollessaan Niemelät olivat kirjeenvaihdossa Suomeen jääneiden sukulaisten kanssa. Kansallisarkistossa on säilynyt kirje, jonka Leo kirjoitti veljelleen Väinölle Suomeen.
Kun Niemelät olivat saaneet tarpeekseen elämästä Neuvostoliitossa, Leo oli pyytänyt veljeään menemään Suomessa ulkoministeriöön anomaan, että perheelle myönnettäisiin lupa palata Suomeen.
– Asia käsiteltiin täällä Suomessa, mutta vastaus oli kielteinen.
Kohtalokas kutsu miliisilaitokselle
Lopulta Leon ehdotuksesta pariskunta muutti Karjalaan, koska siellä asui paljon suomalaisia. Niemelät saapuivat Petroskoihin, missä Leo aloitti työt suksitehtaassa.
Perhe asettui asumaan Kontupohjaan, ja siellä Leo työskenteli hitsarina voimalaitoksella. Tytär Irja syntyi 7. lokakuuta 1937.
Eräänä päivänä töistä tullessaan Leo sai kuulla, että hänet oli kutsuttu miliisin puheille. Saara yritti estellä miestään lähtemästä, koska ihmisiä oli jo alkanut kadota.
– Isä oli sanonut, että enhän minä mitään pahaa ole tehnyt tässä maassa. Minä menen sinne. Ja niin hän meni. Sen jälkeen äiti ei häntä nähnyt.
Kaulariipus toi isän äidin viereen
Irja Niemelä kouluttautui sairaalan laborantiksi ja työskenteli yli 30 vuotta sairaalassa Hirvaksen kylässä Kontupohjan piirissä. Kun paluumuutto Suomeen tuli mahdolliseksi 1990-luvulla, Niemelä yritti houkutella äitiäänkin muuttamaan Suomeen. Äiti päätti kuitenkin jäädä Hirvakseen.
Niemelän muuttaessa Suomeen 1993 äiti oli jo kuollut.
Ennen Suomeen paluuta Niemelä ei ollut nähnyt unta isästään, mutta täällä näin on käynyt kahdesti. Lisäksi Niemelä muistaa erään erikoisen tapahtuman Helsingin Itäkeskuksen kirpputorilla.
– Olin jo menossa pois, kun yhdessä paikassa näin kaulariipuksen. Siinä oli tähdistöä ja kirjoitus Leo.
Nyt tuo kaulariipus on samassa haudassa Saara-äidin kanssa Hirvaksessa.
Keräys toi valokuvia ja alkuperäisiä kirjeitä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Stalinin vainojen muistot -hanke alkoi tammikuussa 2021, ja se jatkuu ensi vuoden kevääseen asti.
– Jo keväällä 2020 järjestettiin samanniminen muistitietokeruu, jonka aloitteentekijänä oli toimittaja Unto Hämäläinen. Nykyinen meneillään oleva projekti on sille jatkoa, kertoo projektikoordinaattori Meeri Siukonen.
Muistitietokeruun aikana kerättiin kirjallisesti kokemuksia, muistoja ja tietoja siitä, miten Stalinin vainot ovat vaikuttaneet suomalaisiin.
– Tietoja saatiin muun muassa siitä, mitä vainojen uhreista tiedetään ja onko se ollut aihe, josta perheissä ja suvuissa on puhuttu tai miten sitä on käsitelty. Lisäksi on saatu tietoja, millaisia ajatuksia ja tunteita vaino herättää, Siukonen sanoo.
Keräyksen aikana SKS sai myös esimerkiksi alkuperäisiä kirjeitä ja valokuvia.
Meneillään olevassa hankkeessa on tehty muistitietohaastatteluja. Näissä on saatu tietoja siitä, miten vainot ovat vaikuttaneet jälkipolviin.
– Tähän mennessä hankkeessa on haastateltu noin 90:tä henkilöä. Suurin osa haastateltavista on asunut Suomessa, mutta meillä on ollut myös muutamia haastateltavia Ruotsista ja Yhdysvalloista.
Epätietoisuus sukulaisten kohtalosta yhteistä
Neuvostoliitossa asuneet suomalaiset muodostivat Siukosen mukaan hyvin moninaisen ryhmän. Haastateltavien joukossa on muun muassa Suomesta 1930-luvulla Neuvostoliittoon loikanneiden jälkeläisiä.
– Mutta muuttoliikettä oli ollut jo aiemmin. Punapakolaisia oli lähtenyt sisällissodan jälkeen. Sitten olivat amerikansuomalaiset ja lisäksi Neuvostoliitossa asui muun muassa inkerinsuomalaisia.
Inkerinsuomalaisten lisäksi Venäjällä asui jo ennen vallankumousta myös muita suomalaisryhmiä, muun muassa Muurmannin suomalaisia ja pietarinsuomalaisia.
Moni Neuvostoliittoon lähteneistä joutui teloitetuksi terrorin aikaan. Siukonen painottaa, että heidän lisäkseen vainojen uhreiksi voidaan perustellusti lukea myös esimerkiksi pakkotyöleireille ja työarmeijaan tai karkotetuksi joutuneet sekä teloitettujen lähiomaiset, puoliso ja lapset.
Yhteistä haastatelluille on Siukosen mukaan ollut epätietoisuus omaisten tai sukulaisten kohtalosta.
– Epätietoisuus on jatkunut aika pitkään. Moni on vasta oikeastaan 1990-luvulla ja 2000-luvulla saanut tietoja, mitä sukulaisille on tapahtunut, Siukonen sanoo.
Osalle sukulaisten kohtalot ovat vielä tänäkin päivänä hämärän peitossa.
Arvioiden mukaan Stalinin vainoissa 1930–1950-luvuilla kuoli tai katosi 8 000–25 000 suomalaista.