Sadan vuoden takaiset tapahtumat pyörivät Eeva-Johanna Elorannan mielessä, kun hän kipuaa Helsingin työväentalon torniin. Siellä alkoi vallankumous, jonka merkiksi torniin kohosi punainen lyhty 26. tammikuuta 1918. Seuraavana päivänä punaiset ottivat vallan Helsingissä.
Eeva-Johannan isoisän isä Evert Eloranta oli punaisten ylimpiä johtajia ja lopulta sotatoimia johtaneessa troikassa.
– Isoisän isän tarina ja niin iso rooli tapahtumissa on minulle erittäin hämmentävä asia.
– Itse tietenkin ajattelen, että aina pitäisi kaikkiin ongelmiin löytää rauhanomaiset ratkaisut, mutta täältä sadan vuoden takaa on turha lähteä mestaroimaan. Silloin kärsittiin nälästä, Venäjältä ei saatu leipäviljaa, ihmiset elivät suuressa köyhyydessä, Eeva-Johanna Eloranta sanoo.
Evert Eloranta oli SDP:n kansanedustaja vuosina 1908-1918. Nyt vuosisata myöhemmin hänen pojanpojan tyttärensä Eeva-Johanna Eloranta toimii niin ikään SDP:n kansanedustajana.
– Se tuntuu hienolta, että saa olla saman puolueen kansanedustaja kuin oma sukulainen. Evert valitsi puolueen, koska hän omakohtaisesti koki eriarvoisuuden. Minä saan tehdä työtä tasa-arvoisessa Suomessa tämän ajan heikommassa asemassa olevien ja oikeudenmukaisuuden puolesta, hän sanoo.
Selma ja Evert vihki- tai kihlajaiskuvassaan vuonna 1912. Kuva: Evert Elorannan sukulaisten arkisto
"Evert yritti estää huliganismia"
Evert Eloranta oli yksi kansanvaltuuskunnan 14 jäsenestä, jotka toimivat vallankumoushallituksena tammikuusta 1918 lähtien. Evertin tehtävänä olivat erityisesti maatalousasiat ja myös ulkopolitiikan hoitaminen.
– Valtuuskunnan toiminta oli ensisijaisesti siviiliasioita. Tavoitteet olivat yleviä, esimerkiksi saatiin aikaan kuolemanrangaistuksen lakkauttaminen sekä torpparien ja mäkitupalaisten julistaminen riippumattomiksi maanomistajista, Eeva-Johanna Eloranta sanoo.
Sodankäynnistä vastasi Suomen punaisen kaartin esikunta, joka oli aluksi ylipäällikkö Haapalaisen komennossa. Maaliskuusta lähtien sotatoimien johdossa oli kolmikko, jossa oli myös Evert Eloranta.
– Kansanvaltuuskunta oli periaatteessa punakaartien yläpuolella, mutta käytännössä se ei saanut kaartien omavaltaista toimintaa kuriin. Evert yritti estää punakaartien omavaltaisuuksia ja huliganismia, mutta tapahtumat vyöryivät eteenpäin kovaa vauhtia, Eeva-Johanna Eloranta sanoo.
Viime hetkellä pako Viipurista Pietariin
Huhtikuun alkupuolella Evert Eloranta valittiin komiteaan, joka ryhtyi suunnittelemaan kansanvaltuuskunnan siirtoa Viipuriin. Valkoiset ja heitä tukeneet saksalaiset olivat jo Helsingin porteilla.
Työväentalon tornin yläosa syttyi tuleen 13. huhtikuuta pommituksissa.
Myös Viipurissa maa alkoi polttaa punaisten alla. Yöllä huhtikuun 25. päivä Eloranta ja seitsemän muuta kansanvaltuuskunnan jäsentä lähtivät kohti Kronstadtia ja Pietaria. Laivoja lähti yhteensä kuusitoista.
Seuraavan päivän iltana pidettiin viimeinen kansanvaltuuskunnan kokous Pietarissa hotelli Astoriassa. Valtuuskunnan tehtävät siirtyivät "Suomen työväen toimeenpanevalle komitealle", joka otti asemapaikakseen Moskovan.
Evert Eloranta jäi Pietariin perustettuun toiseen komiteaan. Punaisia pakolaisia oli tuhansia, joista suurin osa tuli Pietariin. Evertin isä ja veljiä sekä sisar joutuivat vankileireille, mutta osa sukulaisista pakeni Neuvosto-Venäjälle.
Perhe lähti Evertin matkassa Neuvosto-Venäjälle, mutta ei halunnut jäädä sinne, vaan palasi Suomeen. Kuva: Evert Elorannan sukulaisten arkisto
Myös oma perhe seurasi Evertiä aluksi Pietariin, mutta Selma-vaimo ja lapset eivät halunneet jäädä Neuvostoliittoon. Nämä palasivat parin vuoden päästä Suomeen ja joutuivat vankilaan Turkuun.
– Alle kouluikäiset lapset olisi päästetty vankilasta pois, mutta Selma halusi pitää lapsensa mukanaan siellä ja niin isoisäni Mattikin joutui olemaan vankeudessa kylmällä kivilattialla ulkovaatteet päällään.
– Vankeuden jälkeen Selma ja lapset asuivat ensin sukulaisten luona Turussa, muuttivat sitten Helsinkiin Oulunkylään ja saivat myöhemmin 1940-luvun lopulla takaisin Pääskylänrinteen asuntonsa, joka oli heiltä takavarikoitu. Selma sai silloisen Elannon johtajan Väinö Tannerin avustuksella työpaikan Pakilan Elannosta, Eeva-Johanna Eloranta kertaa vanhoja tapahtumia.
Kirje pojalle Leningradista
Yhden kerran Selma ja lapset kävivät vielä Neuvostoliitossa, vuonna 1928. Evert yritti houkutella poikaansa Mattia, Eeva-Johannan isoisää, muuttamaan sinne, mutta turhaan.
Myös Matti kyseli vastavuoroisesti, voisiko isä palata vielä Suomeen.
Evert kirjotti juhannuksen aikoihin vuonna 1929 Leningradista pojalleen Matille ja vastasi, että Suomessa häntä odottaisi elinkautinen vankilapiina tai pahempaakin. Ja Evert jatkoi kirjettään seuraavasti:
"Mitä tulee armahdusanomukseen, on sekin ulkopuolella kaikkien mahdollisuuksien. Pyytääkseni armoa minun olisi ensin pitänyt tehdä jokin vastaava rikos. Se, että olin Suomen Työväenluokan mukana vaatimassa työläisillekin, siis omalle luokalleni elämisen oikeuksia, ei ole rikos, eikä koskaan voikaan sellaiseksi tulla. Jos nyt lähtisin pyytämään armoa niiltä, joiden elämäntehtävänä on jo kauan ennen vuotta 1918 ja sen jälkeen ollut minun vainoamiseni ja tuhoamiseni sen vuoksi, että olen työväenluokan oikeuksia puolustanut, niin olisi se teko, jota saisin hävetä koko elämäni ajan. En koskaan sen jälkeen voisi katsoa yhtään rehellistä työläistä silmiin. Ei, sellainen on kokonaan minun oikeudentuntoni ulkopuolella! Ja jos asiaa ajattelet, niin huomaat minun olevan täysin oikeassa. Kuulun työväenluokkaan, tunnen sen kärsimykset ja huolet henkilökohtaisesti, tiedän miten välttämätöntä on taistelu sen elämänehtojen perinpohjaisen parannuksen puolesta, siksi pysyn asialle uskollisena. Minulla on takanani lähes viidenkymmenen vuoden käytännöllinen ja teoreettinen kokemus, joka määrää minun tinkimättömästi kuuluvan taistelevan työväenluokan riveihin."
– Hän maksoi vakaumuksestaan kovan hinnan, kun perhe jäi rajan toiselle puolelle Suomeen, Eeva-Johanna Eloranta sanoo.
Evert ei koskaan palannut Suomeen ja hänestä ei ole havaintoja vuoden 1938 jälkeen. On todennäköistä, että Evert Eloranta kuoli Stalinin vainoissa.