Petteri Sihvonen: Kyllä valmentaja voi huutaa valmennettavilleen

Aina piilee suuri vaara, että heiluri heilahtaa liikaa ääripäästä toiseen, kun oikein aletaan perata ilmiötä. Nyt näin näyttää käyvän valmentajan asemalle, kun tulkintojen pintaan ovat nousseet linjaukset siitä, mikä on hyvää valmentamista, miten saa ja miten ei saa valmentaa.

Tahdon tehdä selväksi sen, että suurin osa suomalaisista valmentajista valmentaa valmennettaviaan pehmeästi ja kiltisti. Maassa on enemmän niitä valmentajia, jotka valmentavat liian kiltisti ja pehmeästi – vailla kunnollista vaatimustasoa – kuin niitä valmentajia, jotka ovat tuhmia ja menevät yli sallittujen rajojen.

Ja vaikka sanon, mitä tuossa viimeksi sanoin, en tarkoita, etteikö ole olemassa sellaisia ongelmia, joita tulee kaivaa esiin ja joista pitää lähteä parannuksen tielle, mitä tulee nykyaikaiseen valmentamiseen. En tällä kirjoituksella puolusta esimerkiksi tapetilla ollutta Mirjami Penttistä, jos kohta en moitikaan. Minulla ei ole riittävästi tietoa hänen tapauksestaan. Kirjoitan laajemmasta kulmasta.

Vaan totta puhuakseni, nyt jos koska on paikka yleisen hälinän kiistävälle vastapuheelle, jossa puolustetaan valmentajia ja valmentajuutta. Teen sen tässä ja nyt, nojaten 15 vuoden mittaiseen valmentajakokemukseeni, jota minulla on viisivuotaista aina ammattilaisiin asti. Lajeina jääkiekko ja taitoluistelun fysiikkavalmennus.

Näiden lisäksi olen ollut vuosikausia tekemisissä muiden lajien valmentajien kanssa, eli luvalla sanoen tiedän, mistä kirjoitan, kun kirjoitan valmentamisesta.

Tutkitaanpa hieman.

Sopiiko valmentajan huutaa?

Totta kai sopii, sanoisin.

On parempi korottaa ääntä ja antaa asialliset tekniset ohjeet tai tsempata rivakasti kuin lausua tyynesti asiattomuuksia.

Eri asia on, että kannattaako huutaa. Taitavan valmentajan tuskin tarvitsee, mutta kaikki eivät ole niin taitavia. Sopiva äänen korotus voi olla hyvä, kompensoiva konsti, kunhan urheilijat oppivat, että valmentaja tahtoo hyvää, vaikka hän hieman kiekaiseekin.

Onko valmentajan oltava tasapuolinen?

Ei missään nimessä, ainakaan pakosti.

Urheiluharrastuksen ytimessä on kilpaileminen. Valmennettavat kilpailevat usein paitsi keskenään myös muiden valmentajien valmennettavia vastaan. Kilpailemisesta seuraa joitakin väistämättömyyksiä.

Valmentajan tulee linjata yhdessä seuran kanssa, että valmentaako hän parhaiden valmennettaviensa ehdoilla, keskitason ehdoilla vai heikoimpien ehdoilla. Tämän ilmaiseminen on välttämätöntä, reilua ja oikeudenmukaista. Ylipäätään valmentajan on oltava ehdottoman oikeudenmukainen, mikä ei silti välttämättä tarkoita tasapuolisuutta.

Seuran on ilmaistava lapsille, nuorille ja näiden vanhemmille, että tämä valmentaja valmentaa sen ja sen tasoisten ehdoin. Nyrkkisääntö on, että valmentaja ei voi missään nimessä valmentaa kaikkien heikoimpien ehdoilla, jos ajatus on, edes jossain määrin, rakentaa huippu-urheilupolun perustaa lapsille tai nuorille.

Täsmällisesti: edes parhaat valmentajat eivät ole niin taitavia, että he voisivat tyydyttää aivan kaikkien valmennettaviensa tarpeita, ja viedä samalla porukan kärkeä kohti huippua. Joka muuta väittää, ei ymmärrä urheilusta ja sen valmentamisesta.

Paras ratkaisu tähän pulmaan ovat tasoryhmät.

Onko valmentajan oltava rehellinen?

Ehdottomasti. Valmentajan pitää olla todella rehellinen.

Voi olla, että jonkin lajin reunaehdot ovat ankarat, etenkin jos harrastaja haluaa menestyä ja halu kehittyä on kova.

Silloin ajaudutaan kovien kysymysten äärelle. Vaikkapa taitoluistelussa ja eri voimistelun muodoissa, vain pari mainitakseni, harrastajan elopainolle on selkeät viitekehykset. Tai jääkiekkoilu, joka vaatii rohkeutta ja tiukkaa luonnetta, koska laji on intensiivinen ja sen vauhdit ovat korkeat.

Rehellinen valmentaja kertoo reunaehdoista. Oikein rehellinen valmentaja menee niin pitkälle, että hän vinkkaa mahdollisimman varhain nuorelle ja tämän perheelle, että josko kannattaisi vaihtaa lajia, syystä tai toisesta. Rehellisen valmentajan maa perii.

Kertaan. 

Yksi, valmentajan sopii huutaa, mutta ei tarvitse, jos osaa olla ilman.

Kaksi, valmentajan ei tarvitse olla tasapuolinen, mutta saa olla, jos hän tekee oman rimansa selväksi. Ja, kolmanneksi, valmentajan on oltava rehellinen, vaikka hän käsittelisi kiperimpiä aiheita.

Ja, lopuksi, etenkin juniorivalmennus, mutta muukin valmentaminen, on rakkautta ja rajoja vaativa taitolaji.