Pietro Saari ajautui jo nuorena kovien huumeiden ja rikollisuuden pariin. Nyt hän auttaa itse nuoria saamaan elämän syrjästä kiinni.
| Mun faija ja mutsi erosivat, kun olin kaksivuotias. Ennen kouluikää mulla ei ole muistoja mun isästä, johtui varmaan siitä, että ei se mua käynyt eron jälkeen kattomassa. Muistan silti, kuinka jo silloin sitä rakastin, sehän oli mun isä. |
Haastattelu keskeytyy hetkeksi, kun 39-vuotias Pietro Saari saa viestin. Saari pomppaa sohvalta ylös ja näpyttelee puhelintaan nopeasti. Kun hän puhuu puhelimessa, hän on silmin nähden keskittynyt.
– Nuori oli perunut tapaamisen, mutta saatiin hoidettua, Saari sanoo puhelun päätyttyä.
Pietro Saari työskentelee Aseman Lapset ry:ssä Bunkkeri-tiimissä. Tiimi työskentelee vakavilla rikoksilla ja päihteillä oireilevien nuorten kanssa. Nuoret ovat 13–17-vuotiaita, mutta työskentely jatkuu usein täysikäisyyden jälkeenkin.
Työnkuvaan kuuluu katusovittelua, nuoren ja sosiaalityön palavereissa mukana olemista, nuoren vierellä olemista oikeuden kuulusteluissa. Toisaalta tehdään myös arkisia juttuja: pelataan jalkapalloa, räpätään, mennään syömään. Ollaan nuoren rinnalla, tilanteessa kuin tilanteessa.
Monella Bunkkeri-tiimin toiminnassa mukana olevalla nuorella vanhemmat käyttävät päihteitä tai eivät ole muuten mukana nuoren elämässä. Suurin tiimin yhteistyökumppani ovat valtion koulukodit.
– Meihin otetaan yhteyttä oikeastaan silloin, kun kukaan muu ei ole pystynyt auttamaan. Kun nuorella ei ole enää luottamusta sossuihin tai muihin viranomaisiin.
Pietro Saaren mukaan rikollisia nuoria yhdistää usein koulupudokkuus, nepsy-oireet ja ennen kaikkea isättömyys.
13-vuotiaana kovien huumeiden pariin
| No taisin olla noin kahdeksanvuotias, kun faija sit palaili mun elämään enemmän säännöllisesti. Aina kännissä. Niillä oli mutsin kanssa semmoinen diili, että faija vei mua treeneihin, kun mutsi oli töissä. Muistan aina kun toivoin, ettei se pääsisi tulemaan, ja aina kun se tuli, se nolasi mut huutelemalla jurripäissään katsomossa. Ei se pahalla, ei se vaan tajunnut. |
Saari ei ole sattumalta tässä työssä.
Hän oli itse 13-vuotias, kun aloitti kovien huumeiden käytön.
– Olen elänyt täysin yhteiskunnan laitamilla. Säännöt meidän kaveriporukassa olivat aika erilaiset kuin muilla ikätasoisilla. Siihen liittyi paljon väkivaltaa ja huumeita.
Saari on eroperheen lapsi, jonka isä oli alkoholisti. Ongelmat alkoivat varhain.
Nykyään inkluusio, eli oppimisen ja osallistumisen esteiden poistaminen, on vahva opetusta kouluissa ohjaava suunta. Pyrkimyksenä on pitää jokainen oppilas tavallisessa koululuokassa. Näin ei ollut kuitenkaan vielä 1990-luvulla.
– Olin tarkkailuluokalla, jossa oppilaat oli kaukana muiden oppilaiden luota. Meidät eristettiin täysin kouluyhteisöstä. Siellä sitten oltiin keskenämme, kahdeksan ADHD-nuorta samassa luokassa.
Pikkuhiljaa päihteet tulivat kaveriporukan kuvioihin. Aluksi ne toivat jännitystä.
– Olen monesti miettinyt, että nuorempana oltiin kuin veljiä, mutta kun päihteet tulivat kuvioihin, se veljeys alkoi hälvetä. Päihteiden perässä lopulta kaikki meistä juoksivat.
Pietro Saari odottaa nuoria. Pian mennään nyrkkeilemään.
Rikollisella tiellä 20 vuotta
| Olin valmis narkomaani jo silloin. Pian kävi ilmi, että sen lisäksi, että isä oli alkoholisti, oli sillä monenlaista muuta hämäräpuuhaa. Oli firmoja ja viinan myyntiä. Pianhan sitten yhdessä alettiin tehdä rikoksia. |
Mitä vanhemmaksi Saari tuli, sitä ammattimaisempaa rikollisesta toiminnasta tuli. Rikoksilla hän rahoitti omaa huumeidenkäyttöään. Kahdenkymmenen vuoden ajan Saari käytti päihteitä ja teki rikoksia.
Nyt Saari ajattelee, että rikollisuus tarjosi hänelle yhteisön, johon kuulua. Se oli ainoa paikka, jossa hän tunsi tulevansa hyväksytyksi. Tunne tuli jo nuorena.
– Koulussa ei hyväksytty ja kotona isä oli aina kännissä, kun sen kanssa oli.
Saari ajattelee, että rikollisessa ja päihdekeskeisessä yhteisössä oleminen palvelee aina jotakin tarvetta. Valmiiksi haavoittuvaisessa tilassa olevat ihmiset kohtaavat myös voimakkaimmin yhteiskunnan syrjäyttävien mekanismien vaikutukset. Viranomaisten tai terveydenhuollon kanssa asioidessa stigma on vahva, mikä ennestään aiheuttaa häpeää ja kannustaa eristäytymiseen.
Tällöin ulkopuolisuuden valitsee, vaikka elämä rikollisessa yhteisössä olisikin raadollista.
– Sitä ajattelee, että ei musta ole muuhunkaan.
Yleinen ajatusvinouma on Saaren mukaan se, että rikosten tekeminen ja päihteiden käyttäminen on ihmisen aktiivinen valinta.
– Työni kautta näen sen, että 95 prosenttia näistä nuorista tulee sellaisista oloista, joissa on ongelmia jo valmiiksi valtavasti.
Monet nuorista ovat olleet sijoitettuina ja laitoskierteessä. Pahimmillaan takana on asumista jopa kahdeksasta kymmeneen laitoksessa. Elämä on ollut sirpaleista, ja nuori ei ole kyennyt kiinnittymään mihinkään asuinpaikkaan tai turvalliseen aikuiseen. Silloin oma rikollinen kaveriporukka on ainoa, mitä on.
– Jos ei kotona tule rakastetuksi ja koulussa tule hyväksytyksi, niin jostainhan sinä sen haet.
Saari kokee, että monen nuoren on helpompi puhua sellaiselle ihmiselle, jolla on itse rikostausta. Asioita ei tarvitse samalla tavalla selittää.
Millä tavalla Saari itse saa luottamuksen nuoreen?
– Hitaasti. Toistojen kautta, ei siihen ole mitään pikaratkaisua.
Saaren tehtävä on pysyä rinnalla, vaikka nuori saisi tuomion väkivaltarikoksesta, retkahtaisi uudelleen, tulisi ryöstetyksi tai joutuisi kodittomaksi.
Lue myös: "Tiktokissa nuoret tanssivat videoille, joissa kerrotaan kuinka ihmisiä tapetaan" – nuorisotyön konkarit näkevät muutoksen
Taustalla isättömyys
| Mutta muhun se on vaikuttanut monella tapaa, että mulla ei oo ollut miehen mallia. Esimerkiksi mun lapsilleni oon halunnut olla hyvä isä ja tehdä asiat toisin kuin mun isä. Mutta eihän mua ollut kukaan opettanut miten olla isä. Miten oisin voinut oppia. |
Nykyään Saari auttaa samanlaisia nuoria kuin hän itsekin oli joskus.
Yhteen yhdistävään tekijään Saari on kiinnittänyt erityisesti nuorissa rikollisissa huomiota. Se oli läsnä myös Saaren omassa elämässä.
– Nuorilla on paljon isättömyyttä, tytöilläkin. Järisyttävän paljon.
Toinen on neuropsykiatriset haasteet, joita ei tunnisteta ja joissa ei tueta tarpeeksi. Neuropsykiatriset oireet johtuvat aivotoiminnan toiminnallisesta ja rakenteellisesta poikkeavuudesta. Näitä ovat esimerkiksi ADHD, ADD ja erilaiset autismikirjon häiriöt. Moni nuori ei saa niiden kanssa selviämiseen riittävästi apua koulussa. Se taas johtaa koulupudokkuuteen.
– Ja kun koulusta jäädään pois, ajaudutaan herkemmin vahingolliseen yhteisöön.
Kun media uutisoi ruotsalaisjengien yhteistyöstä suomalaisten katujengien kanssa, se ei tullut Saarelle yllätyksenä.
– Kyllähän kaikki, jotka työskentelevät tällä alalla, tiesivät sen jo. Että useamman vuoden ne ruotsalaisjengit ovat täällä pyörineet jo.
Erityisen huolissaan Saari on hyvin nuorten, lapsien, värväämisestä jengeihin. Hän muistuttaa kuitenkin, että kyseessä on hyvin marginaalinen ilmiö.
– Ei me voida mistään jengiongelmasta puhua. Mutta toki pitää olla tarkkana.
Helsingin Rautatienasemalla toimiva Bunkkeri-tiimi työskentelee vakavilla rikoksilla ja päihteillä oireilevien nuorten kanssa.
Väkivaltavideoilla haetaan statusta ja häpäistään
Toinen merkittävä muutos on sosiaalinen median vahva tulo nuorten arkeen. Trendinä on, että väkivaltatilanteet videoidaan ja ne lähtevät leviämään sosiaalisessa mediassa. Nuoret luovat videoiden kautta statusta suhteessa muihin nuoriin. Toisaalta videoilla häpäistään ja pelotellaan. Videot kannustavat joitain nuoria väkivallan ihannointiin.
– Väkivalta on myös raaistunut.
Saari uskoo, että ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan sekä niin kutsuttuja kovia että pehmeitä keinoja. Julkisessa keskustelussa esille tulleet ehdotukset henkilötarkastuksista tai tiettyjen asuinalueiden tarkemmasta valvonnasta eivät Saaren mielestä auta.
– Valvonnasta tulee herkästi etnistä profilointia. Se lisäisi vain isompaa vastakkainasettelua, kun ei meillä ole täällä mitään jengiongelmaa verrattuna Ruotsiin. Olemme aivan eri mittakaavassa, tuo olisi liioiteltu toimi, joka vaan pahentaisi tilannetta.
Jatkuva julkinen keskustelu siitä, mitä tulisi tehdä, turhauttaa toisinaan Saarta.
– Kyllä me tiedämme, mitä meidän tulee tehdä: Panostaa kouluun, tukea harrastuksissa, nähdä myös ne vähävaraiset ja muuten haavoittuvaisessa olevat perheet osana yhteiskuntaa. Olla läsnä nuorten arjessa. Meidän pitäisi vaan panostaa näihin ihan eri tavalla.
Lue myös: Nuorten tekemien epäiltyjen ryöstöjen ja pahoinpitelyjen kasvuprosentti päätähuimaava – ulkomaalaistaustaisten nuorten rikostaso suomalaisia korkeampi
"Tämä ei ole minun ongelmani, vaan tässä kärsivät muutkin"
| Ei me mitään isää voida kellekään leikkiä. Kaikilla on vain yksi isä. Mutta voidaan näyttää jonkun tason miehen mallia. |
Päätöstä lopettaa huumeiden käyttö ja rikollinen elämäntapa Saari kuvailee monisyiseksi. Hän kyllästyi. Toisaalta päätökseen lopettaa vaikuttivat myös perhesuhteet.
– Kun tarpeeksi näin oman perheen ja lasten kärsimystä, lopulta ymmärsin, ettei tämä ole vaan minun ongelmani, vaan tässä kärsivät muutkin.
Vaihtoehtoja oli lopulta kaksi: käyttää tai olla käyttämättä huumeita. Saari pääsi katkaisuhoitoon ja kuntoutukseen.
– Lähin sitten kokeilemaan sitä, etten käytä, ja tästähän tuli ihan hyvä näin.
Millaista Saaren elämä on nykyään?
– Aika kiireistä. Juostaan nuorten perässä kaupungilla aamusta iltaan.
Kursivoidut kohdat ovat Saaren itse blogiinsa kirjoittamia muistoja omasta lapsuudestaan ja isäsuhteestaan.