MTV Uutisten haltuunsa saamista 25 vuotta vanhoista asiakirjoista paljastuu, että Ruokolahden leijonasta tehtiin useita varmoiksi todettuja havaintoja. Jos asiakirjoja on uskominen, ei kyse ollutkaan mätäkuun jutusta.
Samaa mieltä on leijonan jälkiä omin silmin todistanut petoeläintutkija. MTV Uutiset tavoitti hänet nyt, lähes 25 vuotta tapahtuneen jälkeen.
– Ruokolahdella liikkui oikea leijona. Näin itse leijonan jälkiä metsätiellä. Kyseessä oli todellinen leijona eikä mikään mätäkuun juttu, vakuuttaa Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen silloinen petoeläintutkija Erik S. Nyholm ilman epäilyksen häivää.
Kesän 1992 mediamylläkkä alkoi juhannuksen tienoilla.
Ensimmäisen havainnon teki metsässä leimikkoa nauhoittamassa ollut Enso-Gutzeitin hankintamies Martti Auvinen, joka kertoi nähneensä leijonanaaraan 23. kesäkuuta vuonna 1992.
Neljännesvuosisata myöhemmin Auvinen sanoo, ettei hän kadu mitään ja näköhavainto oli oikea. Epäilijöitä on vuosien mittaan riittänyt jonoksi asti, mutta mies ei peru puheitaan. Viimeksi viime viikolla Auvinen kertoi Länsi-Savo -lehdelle tapahtumien kulusta näin:
– Leijona meni 25 metrin päästä. Näin taimistossa sen ruskean eläimen. Se oli semmoinen hirvien syömä aukko, jonka läpi se meni. Ensimmäisenä vilkaisin puita, mutta eihän se kiipeäminen olisi auttanut mitään, muistelee näystään pelästynyt Auvinen.
Viranomaiset olivat myös ensin epäuskoisina leijonahavainnosta Imatran metsissä.
– Kyllä me ministeriössä ihmettelimme, että onko tämä mahdollista ja mitä tälle asialle pitää tehdä. Totesimme kuitenkin samaan hengenvetoon, että leijonaa ei Suomen metsissä kaivata, muistaa maa- ja metsätalousministeriöstä eläkkeelle jäänyt osastopäällikkö Christian Krogell.
MTV sai haltuunsa useita arkistojen kätköissä olleita viranomaisten dokumentteja koskien Ruokolahden leijonaa. Tavoitimme asian käsittelyssä mukana olleita viranomaisia ja tutkijan.
Poliisin kirjaamat havainnot leijonasta
Ruokolahden poliisin asiakirjaan on kirjattu kolme luotettavaa havaintoa leijonasta. Poliisi on raportoinut ministeriöille kuitenkin kaikkiaan kahdesta näkö- ja jälkihavainnoista.
Poliisin asiakirjaan on kirjattu näin maanantaina 29.6.1992:
Leijonaa etsittäessä on tehty kolme luotettavaa havaintoa. Poliisin tehtävänä on tässä vaiheessa havaintotietojen kokoaminen ja eläimen paikallistaminen.
Ensimmäinen havainto leijonasta oli lähellä rajaa ja eläin nähtiin seuraavaksi Suolammen ja Puumalan alueella. Poliisi sai seuraavaksi ilmoitukset leijonan jäljestä Kekäleenmäen alueelta. Viimeinen jälkihavainto oli Lassilassa rajan tuntumassa.
MTV Uutiset tavoitti eläkkeellä olevan Metsätalousneuvos Seppo Mattilan, joka oli mukana leijona-asian käsittelyssä maa- ja metsätalousministeriössä.
– Ensimmäisen havainnot tehnyt Auvinen on jämerä ja luotettava henkilö. Petoeläintutkija Nyholm on kertonut minullekin aikoinaan, että hän näki leijonan jälkiä. Näitä havaintoja ja tietoja ei ollut mitään syytä epäillä, toteaa havainnoista vakuuttunut Mattila.
Mattila harmittelee, kuinka koko leijonajahti meni myöhemmin sirkukseksi, kun pikkupojat olivat tehneet omatekoisia jälkiä, joita esiteltiin Korkeasaaren intendentille.
– Tämä intendentti antoi medialle lausunnon, jossa hän väitti kaikkien jälkien olleen vain pikkupoikien tekosia, kummeksuu Mattila.
Leijonaa ei ole rauhoitettu laissa
Ruokolahden nimismies lähetti virka-apupyynnön ympäristöministeriölle kysyen, onko leijona rauhoitettu luonnonsuojelulaissa ja mitä sille voi tehdä.
Ympäristöministeriön lausunnossa todetaan, että laissa on rauhoitettu joitakin luontoomme kuulumattomia eläimiä, kuten valaat. Suomen laissa ei ole säädöstä leijonan rauhoittamisesta.
Ministeriö toteaa poliisille antamissaan ohjeissa 29.6.1992 näin:
Leijonan täytyy olla karkulainen, joka on tottunut ihmisiin. Kuitenkin se saattaa olla käytökseltään arvaamaton ja vaarallinen.
Ministeriöt päättivät antaa tappoluvan
Sisäasianministeriö, ympäristöministeriö ja maa- ja metsätalousministeriö neuvottelivat erikoisesta ongelmasta yhteisesti Ruokolahden poliisilta saamansa raportin perusteella ja antoivat voimakasta julkista kritiikkiä saaneen tappoluvan.
Sisäasianministeriön kirjaamaa leijonametsästyspäätöstä perusteltiin näin:
Kaakkois-Suomessa tavattu leijona on asiantuntijalausuntojen perusteella uhkana yleiselle turvallisuudelle.
Leijonan mahdollisuus sopeutua Suomen luontoon on vähäinen ja eläinsuojelunäkökohtien perusteella eläimen kiinniottaminen on välttämätön.
Sisäasianministeriön käsityksen mukaan petoeläintutkija Nyholmilla on asiantuntemuksensa perustella parhaat mahdollisuudet leijonan kiinniottamiseen ja ampumiseen.
Ministeriöt myönsivät yhteisellä päätöksellään Nyholmille poliisivaltuudet leijonan metsästykseen koskien koko maata ja avuksi määrättiin suurpetojen metsästykseen perehtyneitä rajavartiomiehiä.
– Eläimen kiinniottaminen nähtiin välttämättömäksi ja annoimme luvan leijonan ampumiseen, jotta Nyholmilla olisi lupa eliminointiin, jos tilanne niin vaatisi. Itse asiassa lupa on voimassa toistaiseksi, kertoo päätöksen teossa mukana ollut, silloin maa- ja metsätalousministeriössä tarkastajana ollut Christian Krogell.
Nyholm puolestaan kertoo lähteneensä leijonanmetsästykseen mukanaan hirven kaatamiseen tarkoitettuja panoksia.
– Tarkoitukseni oli, että ammumme leijonan vain, jos se hyökkää päälle emmekä ala sitä varsinaisesti jahtaamaan. Aseena minulla oli hirvikiväärini 306, paljastaa Nyholm MTV Uutisille.
Varma havainto leijonan jäljistä
Ruokolahdelle saavuttuaan poliisi näytti ensin Nyholmille paikat, joissa leijonasta oli varmoja näkö- ja jälkihavaintoja.
– Näin Ruokolahdella leijonan jälkiä useassa kohdassa eräällä metsätiellä. Niistä pystyi päättelemään, että suuri kissaeläin oli kävellyt tietä pitkin. Siitä ei ole epäilystäkään, etteivätkö ne olisi olleet oikeat leijonan jäljet. Niitä ei voi sekoittaa mihinkään Suomen luonnossa liikkuvaan suurpetoon, sanoo Nyholm.
Nyholmin vaimo Helena on myös ihan varma, että hänen miehensä näkemät leijonan jäljet olivat oikeat.
– Erik kyllä tunnistaa leijonan jäljet. Niistä ei voi erehtyä, ovat ne sen verran isot ja erilaiset kuin minkään oman petomme, toteaa biologin koulutuksen saanut Helena Nyholm.
Erik muistaa olleensa leijonan metsästysreissullaan Ruokolahdella kaikkiaan pari päivää, mutta eläimestä ei tullut sen aikana tai jälkeen enää uusia näkö- tai jälkihavaintoja.
– Niistä jäljistä, mitä maastossa näin, voi päätellä, että leijona oli käyttäytynyt hyvin arasti, kuvailee Nyholm.
Helena Nyholm lisää, että he kuulivat myöhemmin kollegoiltaan rajan takaa, että leijonasta oli tehty näköhavaintoja myös Neuvosto-Karjalan puolella.
Nyholmeilla on laajan arkiston kätköissä jopa kuvia jäljestä, mutta niiden löytyminen ei onnistunut ennen jutun julkaisua.
Leijona karkasi sirkusvaunusta
Neljännesvuosisata sitten itärajan takaa ei saanut tietoja virallisia kanavia pitkin, vaan ainoastaan epävirallista kautta.
Nyholmin kollega itänaapurissa oli professori Pjotr Danilov, joka työskenteli Venäjän tiedeakatemiassa. Kollegat tapasivat ja raportoivat toisilleen petohavainnoistaan.
Danilov kertoi Nyholmille, mistä leijona oli Ruokolahden metsiin ilmestynyt.
– Hän sanoi meillä myöhemmin käydessään, että Moskovan suuren sirkuksen eläimiä kuljettanut junavaunu oli kaatunut lähellä rajaa, ja siitä oli päässyt karkaamaan kissaeläimiä luontoon, kertoo Nyholm.
Danilovin kertomuksen vahvisti Nyholmeille myös tuttu rajavartija, joka oli saanut saman tiedon omalta rajavartijakollegaltaan.
– Ruokolahdella seikkaillut leijona palasi siis takaisin Venäjälle ennen varsinaisen mediamylläkän alkua. Viimeiset havainnot leijonasta olivat aivan rajan tuntumassa. Myöhemmin professori Danilov oli lähestulkoon varma siitä, että leijona päätyi Venäjän rajan puolella varuskunnissa olevien sotilaiden saaliiksi.
Nyholmilla on karu kertomus Ruokolahden kesyn leijonan tarun lopusta: hän kertoo Danilovin arvelleen, että sotilaat olisivat syöneet leijonanaaraan sen takia, että varuskuntien ruoka oli tuohon aikaan niin surkeaa.