MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen tekee kirjoitussarjan tietämistään ja tuntemistaan jääkiekkoihmisistä. Sarjan toisen tekstin keskiössä on Leijonien päävalmentaja Jukka Jalonen.
En haluaisi istua Jukka Jalosen kanssa vapaa-ajalla iltaa, koska siellä luultavasti puhuttaisiin vain – jääkiekosta.
Sen sijaan joskus soitan Jaloselle tai vaihdan hänen kanssa mielelläni viestejä, koska niissä analysoidaan – jääkiekkoa. Kun Jaloseen törmää jäähallilla tai ollaan menossa radiostudioon, puhe kääntyy heti jääkiekkoon ja sen yksityiskohtien yksityiskohtiin.
Miten kannatti pelata ristipisto Pär Mårtsin Tre Kronoria vastaan; kuinka hyökätä viiveellä kiihtyen Venäjää vastaan; miksi hänen pelikirjassaan ei olla suosittu keskialueen lähdössä ns. kevennystä, ja niin edelleen ja niin edelleen.
Aavistan, mutta vain aavistan, että Jalonen elää myös normaalia elämää, ja eläähän hän; mutta pian kuusikymppiseksi mieheksi hänessä säilynyt herpaantumaton kiinnostus oman ammattialansa isoihin ja pieniin kysymyksiin hakee vertaistaan.
LUE MYÖS: Sihvonen: Kummola ja minä – "Kiekkojohtajana helvetinkone ja voittava sampo, jolle en ollut niin kova vastus kuin luulin"
Kukaan, ei kukaan muu suomalainen ole ollut 30 vuoden ajan päivittäin niin intensiivisesti kiinnostunut jääkiekosta pelinä kuin Jalonen on. Siksi hänestä kasvoi alansa suurin ja kaunein Suomessa. Yleensä ja liki poikkeuksetta suuri menestys tekee ihmisestä suurpiirteisen ja välinpitämättömän tärkeimpiä asioitaan kohtaan. Vaan tuo ei päde Jaloseen.
Mököttäjä Jalonen päätyy Timo Lehkosen oppiin
Olen tavannut Jalosen, sanotaan sata kertaa eri ammattiyhteyksissä. Kertaakaan en ole saanut niskaani sitä Jalosta, jonka olemme todistaneet käyttäytyvän vähän niin ja näin jopa suorissa haastatteluissa toimittajia kohtaan. Mutta, tosi sanoen, noin kolmasosassa tapaamisistamme hän on aavistuksenomaisesti mököttänyt, hän ei ikään kuin mahda itselleen mitään.
Onnekseen Jalonen on kuitenkin paitsi mököttäjä myös: toipuja. Se on eräs hänen kaikkinaisen onnistumisensa salaisuus. Hän ottaa itseensä, marinoituu liemissään, mutta toipuu.
Voimme kaikki nyt nähdä, että Jukka Jalosella on karismaa. Mutta ei sitä aina ole ollut. Joskus aivan 2000-luvun alussa minusta piti tulla Jalosen apuvalmentaja KooKoon I-divisioonajoukkueeseen, mutta KooKoon taloudellinen tarjous Jaloselle oli kestämättömän pieni.
Aie valmennuskumppanuuteemme oli kuitenkin todellinen, ja sitä mukaa ehdin muutamissa keskusteluissa tutustua Jaloseen. Voin nyt sanoa, että hänessä oli jo silloin kaikki se sama hyvä ihmisenä ja ammatti-ihmisenä, mikä nytkin on; hänen sisimpänsä ei ole muuttunut, samasta Jukasta on kyse, ainoastaan karisma ja valta ovat kasvaneet.
Oli Jalosen onni, ettei hän päätynyt silloin valmentamaan minun kanssani. Olin siihen aikaan jursinovilaisuudella maustetun 90-lukulaisen lätkän tuntija.
Silloin 2000-luvun alussa Suomessa oli kaksi suvereenia edelläkävijää jääkiekkoilussa: Pekka Virta ja Timo Lehkonen. Nämä kaksi olivat suurin piirtein yhtä aikaa päätyneet äärimmäisen paineen alla löytämään pelikirjakonstin sille, miten pärjätä heikommalla pelaajamateriaalilla paremmille joukkueille. Ratkaisu oli: kiekkokontrollijääkiekko.
Juttu jatkuu kuvan alla.
Jukka Jalonen valmensi HPK:ssa vuosina 2001-2007. Palkintokaappiin tuli Suomen mestaruus ja neljä pronssimitalia.
Jukka Jalosen käänne – jo siinä kohtaa suhteellisen pitkälle ja alamäkeen ajautuneelle uralle – oli se, että HPK:n legendaarinen puheenjohtaja Harri Lintumäki otti rouvansa mukaan siihen neuvotteluun, jossa Kerho etsi kuumeisesti päävalmentajaa.
Rouva Lintumäki oli aistinut saman ihmisyyden minkä minäkin niinä aikoina Jalosessa. Don Lintumäki ei tarkistanut siinä tapaamisessa Jalosen pelikirjaa, mutta rouva Lintumäki nosti intuitiotaan kuunnellen peukun ylös.
Sitä mukaa Jalosen reitti HPK-yhteistyöhön Timo Lehkosen kanssa oli selvä – ja loppu on historiaa. Tunnen miehet, teen selväksi, ilman Lehkosta Jukka Jalosesta ei olisi tullut sitä Jukka Jalosta, josta tuli lopulta Leijonakuningas. Vaan jätän tähän kohtaan avoimen kysymyksen: Oletko Jukka Jalonen sen jälkeen aina ja visusti pitänyt huolta ja Lehkosen puolta, mitä tulee hänen valmentajauraansa?
Hamekangasta Jaloselle
Se oli raaka hetki joskus kaudella 2002-2003. Petteri Hirvonen toimi Pelicansin päävalmentajana, olin hänen assistenttinsa. Ollaan Rinkelimäellä, HPK-Pelicans, linjatuomari luistelee rivakasti kohti vaihtoaitiotamme ja sanoo hengästyneesti: "Missä on numero 26, vastustaja mittauttaa hänen mailanlapansa käyryyden, antakaa maila."
Ei auta, Jan Latvalan on ojennettava ylikäyryydestään kuulu mailansa erotuomarille, vaikka olin ehtinyt jo hankkia salamanopeasti käteeni Antti-Jussi Reimarin laillisen mailan, josko saisin äkkiä hämätyksi, mutta epäonnistun.
Latvalan jäähyn aikana Kerho ratkaisee pelin jatkoajalla. Jälkimainingit ovat kovat. Ajaudun pukukoppikäytävällä rapsakkaan käsirysyyn HPK:n apuvalmentaja Lehkosen kanssa, kun taustalla kohinan keskellä episodin pääsyyllinen, Jalonen, kiiruhtaa kohti valmentajien koppiaan, missä lie mietteissään. Saan sentään suunnattua hänen vaiheilleen pari huutoa: "Vedä hame päällesi, Jalonen! Olet kuin Tami Tamminen!"
Tietenkään ei olisi pitänyt tarjota hamekangasta, mutta se oli sitä entistä aikaa se. Enkä enää saa palautettu mieleeni, miten Juhani Tamminen liittyy mailanmittauttamiseen. Mahtoiko Tamikin aikoinaan syyllistä mittauttamiseen, joka oli sillä tavalla kuollut sääntökirjan kohta, että valmentajien kesken vallitsi visu keskinäinen sopimus, ettei kukaan mittauta vastapuolen pelaajien mailoja. Maila on liian henkilökohtainen instrumentti, liian herkkä asia, että siihen tulisi puuttua.
Jälkikäteen sanoen ymmärrän, että kaksikko Jalonen-Lehkonen oli löytänyt itsestään sellaisen voittamisen himon ja palon, että he olivat valmiita melkein mihin vain. Keväällä 2006 Jalonen ja Lehkonen saavat kovalla ja osaavalla työllään ansaitsemansa palkinnon, kun HPK voittaa mestaruuden – kiekkokontrollilätkällä.
Kohti Leijonia – kritiikkiäkin sataa
Jukka Jalosen taival maajoukkueessa alkoi vuonna 2007. Kuva vuodelta 2008.
Neljä, viisi vuotta mailanmittautus-episodin jälkeen istun Rinkelinmäellä Urheilulehden ja Urheilukanavan jääkiekkotoimittajana Jalosen seurassa tekemässä yhdessä taitavan ja mystisen kuvaajan, Matias Ziemannin kanssa Jalosesta juttua, jossa ehdotan ja kysyn Jaloselta, olisiko hän valmis Leijonien päävalmentajaksi. Kyllä hän on!
LUE MYÖS: Jukka Jalosen valta ja vastuu yhä suurempia - Jääkiekkoliitto ilmoitti uudesta tehtävänjaosta
Nelosen Matti Eve konsultoi meitä nuoria medianousukkaita valmiin juttumme tiimoilta, mutta Eve varasti idean, teki itse esikuntineen jutun Neloselle, meidän juttumme joutui pakkaan. Jukka Jalonen ihmettelee yksityisesti, että olipa erikoinen tapahtumaketju kaikkineen.
Yhtä kaikki, minun suhteeni Jukka Jaloseen oli jo muuttunut. Se ei ollut enää valmentaja vs. valmentaja; se oli oleva vastaedes valmentaja vs. jääkiekkoanalyytikko, enimmäkseen ilman vastakkainasettelua, mutta ei aivan.
Ajoin Jalosen melkopuoleisen mankelin läpi, vaikka minut muistetaan arvatenkin lähinnä Jalosen kannattajana ja tukijana jääkiekkojulkisuudesta.
Yhtäällä analysoin kaiken aikaa Jalosen pelikirjaa. Toisaalta vedin urheilulehtiläisellä monipuolisella tiheällä täikammallakin. Toin esiin, miten Jalosella oli luiskahtanut keltainen neste päähän parin Kerhossa voitetun pronssin jälkeen, siinä oli hänen pelaajillaan sietämistä. Menin niin pitkälle, vähän turhan pitkälle, että kuvasin pisteliäästi lehden sivuilla Jalosen turhamaisuutta, joka näkyi hänen huolitellusti leikatussa ja värjätyssä hiuslaitteessaan.
Kohti maailmanmestaruuksia
Vancouverin olympialaisten 2010 Leijonien voittamasta pronssista ja sen jälkimainingeista alkoi lätkäanalyytikon urani ehkä kovin ja tärkein vaihe. Yhtäältä kiehuin, kun Meidän peli oli ollut kiinaa Teemu Selänteelle ja muille NHL:n poispilaamille nirppanokille; Jarkko Ruutu kuulemma vuoti juoksujalkaa Urheilusanomille joukkueen sisäisi asioita – ja mikä pahinta, Jalonen ei ollut kahteen kauteen Leijonissa peluuttanut täsmällisesti omaa pelikirjaansa, hän oli valmentajana ajautunut sietämättömien kompromissien tielle.
Juttu jatkuu kuvan alla.
Jukka Jalonen joutui koville Vancouverin olympialaisissa keväällä 2010.
En jättänyt ainuttakaan tilaisuuttani käyttämättä antaakseni karttukylpyä ja haipakkaa Jaloselle oman pelikirjansa laiminlyömisestä. Lanseerasin vieläpä kovalla pokalla muotoilun: Minun tietoni ja ymmärrykseni Jukka Jalosen pelikirjasta on parempi ja suurempi kuin Jukka Jalosen tieto ja ymmärrys omasta pelikirjastaan!
Ei sitten ollut ihme, että syksyllä 2010 yksi Jukka mökötti, kun pari muuta Jukkaa, Rautakorpi ja Lamminaho, olivat normaaleja, kun tuo kolmen Jukan porukka jalkautui Jääkiekkoliiton puolelta seuroihin seuraamaan ja kehittämään eri juniorijoukkueiden tekemistä.
LUE MYÖS: Sihvonen: Jukka Jalonen kulkee kaksisuuntaista tietä – "Ihan kummallinen poikkeus, nyt saattaa sattua ja tapahtua"
Näin Jalosen Jukasta palautekeskustelussa, että se puoli joka hänessä on ammattilainen, oli hurmaantunut HPK:n B-juniorijoukkueemme vallankumouksellisesta tavasta harjoitella peliä, vaan toinen puoli häntä - mökötti. "J.J. mökötti ja kuitenkin kehaisi", lukee mustakantisessa muistikirjassani, jota pidin tuolloin apuvalmentajani O-P Yrjänheikin valvovan silmän alla.
Kun sitten seuraavan kevään 2011 johdosta Urheilulehden päämajaan Lyytikäisten upeaan A-lehtitaloon astui syksyllä seuraava versio Jukka Jalosesta, olin hieman poissa tolaltani. Ensimmäisen ja viimeisen kerran jännitin elämässäni haastatellessani jotakuta videokameroiden edessä.
Se ei häirinnyt, että siinä haastateltavanani seisoi nyt maailmanmestarivalmentaja. Yksinkertaisesti siinä hetkessä vain purkautui mielessäni kaikki se, mitä mennyt 10 vuotta oli sisältänyt Jalosen ja minun välilläni. Hän oli tehnyt lopulta historiaa, ja minun vähäpätöinen mutta sittenkin ihan tärkeä osani oli ollut sparrata ja roikkua terrierinä hänen lahkeessaan.
Slovakiassa 2011 Leijonat voitti maailmanmestaruuden tismalleen Jukka Jalosen pelikirjalla, sillä, jonka hän nyt osasi, totta kai osasi, yhtä hyvin ja paremminkin kuin muuan jääkiekkoanalyytikko. Tulkintani on, että äärimmäinen sisäinen paine ajoi Jalosen tinkimättä peluuttamaan sitä, minkä hän osaa. Oli alkanut näyttää, että hänen aikansa Leijonissa jää keskinkertaiseksi. Aivan kuin Jalonen olisi päättänyt, että käy miten käy, nyt mennään omalla pelikirjalla, vaikka tulisi turpaan, voisi ainakin katsoa itseään senkin jälkeen pelistä. No, tuli maailmanmestaruus.
Ja tuli toinenkin, 2019. Niin ja olihan siinä välissä myös Nuorten Leijonien kotikisojen maailmanmestaruus vuodenvaihteessa 2015-2016. Päävalmentajana kukapa muukaan kuin Jalonen.
Onko mököttäjä lakannut välillä mököttämästä? Ei ole. Toisinaan sitä ilmenee edelleen. Entä onko Jalonen jotenkin edistynyt valmentajana? On. Jos joskus hän imi asioita Timo Lehkoselta, nyt hän imuroi Antti Pennasta ja Mikko Manneria, enemmän ensin mainittua.
Tosin nykyään muilta omaksuminen on aiempaa sofistikoituneempaa. Jalonen on löytänyt otteen valmentaa aiempaa isompien periaatteiden kautta. Nykyään tilaa jää entistä enemmän pelaajien ymmärryksen ja oivalluksen vastuulle, ja onhan siinä koko ajan mukana nuo kaksi kruununprinssiä, yksityiskohtien työhevosta ja vaalijaa, Pennanen ja Manner.
Kaikkien näiden vuosiemme ajan Jukka Jalonen on reagoinut ja vastannut tasan jokaiseen yhteydenottooni suorastaan salamannopeasti. Arvaan, että niin hän toimii muidenkin jääkiekkotoimittajien suhteen. Se on suuruutta Jalosen puolelta. Vain yhteen viestiini hän on näiden 20 vuoden aikana jättänyt vastaamatta. Se oli viime syksynä. Kutsuin Jalosen esikoisromaanini julkistamisjuhlaan. Ei vastausta. Eikä miestä liioin näkynyt. Mutta se ei ollutkaan jääkiekkoasia, se oli korkeakirjallinen asia.
Jääkiekkomies on jääkiekkomies munaskuita myöten, kuten tämä Jukka Jalonen.
Jukka Jalonen ja MM-pysti keväällä 2019. Maailmanmestaruus oli Jaloselle uran kolmas. Yksi niistä on alle 20-vuotiaiden maajoukkueen peräsimestä.