MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen analysoi TPS:n viime aikojen hyviä otteita SM-liigassa. Iso ansio pelin parantumisesta menee päävalmentaja Raimo Helmisen piikkiin.
TPS on tällä hetkellä sarjataulukossa sijalla seitsemän, olkoonkin, että sen pistekeskiarvo per peli osoittaa sijoituksen olevan kuudes. Yhtä kaikki, Palloseura on parantanut pelaamistaan läpi kauden siinä määrin, että se näyttäisi taistelevan runkosarjan loppua kohden mieluummin noin sijoista kolmesta kuuteen kuin kun kuudesta kymmeneen.
Petteri Sihvonen antaa Raimo Helmiselle kunniaa TPS:n pelin parantumisesta.
Päävalmentaja Raimo Helmisen joukot aloittivat kauden vaatimattomasti. Oli kaksi ongelmaa: pelillinen ja kokoonpanon jonkinlainen ammattiarmeijamaisuus.
Helminen haki alkuun tulosta kovinkin virtaviivaisella pelitavalla, jossa pelattiin paljon pystyyn yli kaistojen leikkaileville pelaajille tai vaihtoehtoisesti yksittäiset pelaajat viljelivät outoja, hyvinkin pitkiä kiekonkuljetuksia.
Lisäksi TPS yritti tämän tästä prässätä niinäkin hetkinä, kun se ei ollut millään tavalla järkevää, päinvastoin prässit myöhästelivät, ne lähtivät seisovilta jaloilta tai matkaa oli liiaksi luisteltavaksi sen sijaan, että prässi olisi sijainnut luontevalla tavalla siellä, missä pelikin sijaitsi.
Helmisen Palloseura ei ollut ensimmäisten joukossa tekemässä johtopäätöksiä sen suhteen, ettei hajanaisella viisikolla pärjää SM-liigassa. Joku Pelicans ehti tässä asiassa huomattavasti turkulaisia edelle. Tosin ei TPS viimeistenkään joukossa korjannut tältä osin kurssiaan, se aloitti ojentautumisensa suurin piirtein samoihin aikoihin kuin HIFK. HIFK onkin sillä tavalla hyvä vertailukohta, että tässä tekstissäni, hieman tuonnempana, paneudun TPS:n ja HIFK:n viime viikon laadukkasiin kohtaamisiin back-to-back -hengessä.
Monenkirjava kokoonpano
Kuten jo hieman vihjasin, Palloseura on erikoinen sekoitus suomalaisia, turkulaisia ja muunmaalaisia pelaajia. Josh Kesner on aivan erinomainen ja luotettava pelaaja, aivan koko sarjan kärkipäätä. Ilahduttavaa on ollut seurata myös Markus Nurmen ja nuoren Juuso Pärssisen otteita.
Lauri Pajuniemi ei ole ollut kaikkineen aivan viime kauden tikissä, tosin hän kärsi loukkaantumisesta. En saa otetta, ymmärryksen puute voi toki olla minun puolellani, millaisia ja minkä tasoisia pelaajia lopulta ovat Ruslan Ishakov ja Timur Ibragimov. Heillä on kiistatta taitoa, mutta myös taipumus ajoittain hävitä kuvasta. Myös Tapparassa useita vuosia hyvin pelannut Juhani Jasu on ollut jonkinasteinen pettymys Tepsissä.
Pidän sillä tavalla TPS:n puolustajista – mainittakoon keskimäärin yli 15 minuuttia pelanneet: Ville Lajunen, Johan Ivarsson, Emil Viro, Oliver Bohm, Aleksi Anttalainen, Henrik Larsson ja Ruben Rafkin – että he selvisivät kauden alun senkin periodin niukin naukin, kun peli oli organisoitu heikosti niin, että pakkien oli työlästä löytää toimivia syöttösuuntia. Nyt, kun pelitapa on edistynyt, ajoittain moni mainituista pakeista paikoin jopa loistaa.
Josh Kestner on osoittautunut oivaksi vahvistukseksi Raimo Helmisen joukkueeseen.
Erikoistilannepelaaminen ja maalivahdit
Siinä mielessä puolustajilta voisi odottaa enemmän, että jos oikein olen tilannetta seurannut, ylivoimapelissä kiekko ei meinaa millään löytää maalinperukoille TPS:n pakkien mailasta. Se on eräs syy, miksi TPS:n ylivoimapelaaminen on ollut etenkin kotipeleissä todella vaatimatonta, olkoonkin, että yllättäen vieraissa huomattavasti parempaa.
Palloseuran pakkiosastolta puuttuvat sellaiset maaleja tekevät ylivoimapelin osaajat kuten Lukolla on Robin Press, HPK:lla Elmeri Eronen, HIFK:lla Mikko Kousa, KooKoolla Arttu Pelli, Kärpillä Ludvig Byström ja Tapparalla Valtteri Kemiläinen. Näiden kolmen ja neljän maalin miesten seurassa TPS:n Ville Lajusen yksi kihaus ylivoimalla ei ole kilpailukykyinen suoritus.
Hyökkääjissä TPS:llä on tasan kaksi kohtuullisen tehokasta hyökkääjää ylivoimapelissä: Kesner ja Pärssinen. Kapteeni Lauri Korpikosken loukkaantuminen on traagisen murheellinen asia – ja toki myös menetys ylivoimapeliosastolle.
Mitä Palloseuran maalivahteihin tulee, en muista koskaan saaneeni yhtä monta sähköpostia jonkun seuran tiedottajalta. Niissä ovat vilahdelleet nimet Ukko-Pekka Luukkonen ja Rasmus Tirronen. Andrei Karejev on torjunut kohtuullisella prosentilla 90,34 ja 2,25 päästetyn maalin keskiarvolla. Hän on ollut erityisen hyvä viime aikoina. On mielenkiintoista nähdä, millaisen rooliin saa tai ottaa Nuorissa Leijonissa kunnostautunut Kari Piiroinen, joka on tuore nimi TPS:n maalivahtina.
Raimo Helminen
En ollut kovin luottavainen sesongin alla päävalmentaja Raimo Helmisen suhteen. Osin epäilyni on yhä voimassa, osin se on hälvennyt. Sikäli hälvennyt, että Helminen on kiistatta korjannut ja muutosvalmentanut Palloseuran pelitapaa. Yhä voimassa siksi, että edelleen näen TPS:n voittojakin tuoneessa pelitavassa aavistuksen peliä pakottavaa ainesta.
Aivan kuin Helminen antaisi sen makunsa vaikuttaa pelitapaan, että hän niin kovin mielellään näkee joukkueensa puolustavan eteenpäin prässäten. Helminen ei ole matemaatikko, hän on tunnevalmentaja.
Sitä pidettiin laajasti outona ratkaisuna, että Helmiselle tehtiin vain yhden vuoden valmentajasopimus. Ratkaisun erikoisuus on noussut uudestaan pintaan sen takia, että onhan se kamala paikka, jos Helminen saa – niin kuin osin on jo saanutkin – Palloseuran pelaamaan voittavaa jääkiekkoa. Antti Pennanen onnistui Hämeenlinnassa kunnolla vasta neljännellä kaudellaan, samoin Pekka Virta vasta kolmannella ja neljännellä sesongillaan Lukossa; mikä tämä tällainen Helmisen yhden vuoden sopimus oikein on? kysyn edelleen.
Raimo Helmisen kausi TPS:n peräsimessä jää yhteen kauteen.
TPS–HIFK ja HIFK–TPS
Kyllä oli peliteoreettisesta näkökulmasta ilo katsoa viime keskiviikon ottelua TPS–HIFK. Siinä kaksi kovassa vireessä olevaa nippua ottivat mittaa toisistaan.
Täytyy tehdä selväksi perättäisin sanoin, että nämä molemmat kauden alussa hieman Havaiji-lätkää pelannutta joukkuetta ovat lyöneet liinat kiinni sikäli, että nyt viisikko on tiivis – se on todella vedetty televisiokuviin, kuten tavataan sanoa. Tämän tästä jopa keskialueella kuvassa näkyi 7–10 pelaajaa. Niin lyhyin ”napanuorin” pelaajat pelasivat suhteessa peliin ja toisiinsa.
TPS pelasi liki kuin Meidän pelin oppikirjasta. Kaksivaiheinen karvaus oli esimerkillistä. Prässin ja trapin suhde oli optimaalinen. Nopeasti hyökättiin, kun oli sen paikka; tilaa tehtiin, kun oli sen hetki. Kiekkokontrollia syntyi kohtuullisella määrin palautuksia, organisoiduilla viivelähdöillä ja ylemmillä viivelähdöillä.
Kuten huomataan, ei ole sattumaa, miksi TPS on alkanut voittaa pelejään.
Erityishuomion ansaitsee Palloseuran puolustusalueen puolustuspeli. Siinä pelattiin yhdistettyä mies- ja aluevartiointia, tai jos olen täsmällinen, se oli paremminkin yhdistettyä alue- ja miesvartiointia, aluepainotteisesti. Tämä on hieno pelillinen nyanssi, oikeastaan mahtava vastinpari sille, miten sarjaa johtava Lukko pelaa liki kategorista miesvartiointia vastaavassa pelitilanteessa.
TPS löi hyvässä vireessä olevan HIFK:n kotonaan maalein 3–0.
Kahta vuorokautta myöhemmin, perjantaina, sama pari otti yhteen Nordenskiöldinkadulla.
Siinä ottelussa molemmat jatkoivat tiiviin viisikon pelaamistaan. Tosin TPS oli sillä tavalla lähtenyt – en ymmärrä miksi – pelin pakottamisen tielle, että esimerkiksi HIFK:n 1–0 maalia edelsi Palloseuran täydellisen turha ja lapsellinen jahtipeli HIFK:n viivelähtöä vastaan helsinkiläisten maalin taakse, minkä seurauksena turkulaiset eivät ehtineet lopulta kunnolla organisoitua omalla alueellaan noppavitoseensa ennen kuin Anton Lundell rankaisi. Miksi, oi miksi, Raimo Helminen?
Ymmärrän, että voittoisan kotipelin jälkeen on mahdollista lähtemällä lähteä rinta rottingilla hakemaan ryöstöretkeä Helsingistä. Tosi tällä kertaa TPS:n kevyt uhkapeli kostautui.
Helmisen, Kimmo Rintasen ja Sami Salon kannattaa katsoa tarkalla silmällä, mikä Helsingin pelissä oli eri tavalla, mikä meni pieleen. Se on iso oppi Palloseuralle, jos oppi halutaan ottaa.
Turun pelissä – osin toki pakostakin eli HIFK:n hyvyyttä – peliä pelattiin etenkin ensimmäisessä erässä kosolti turkulaisten puolustusalueella, mikä ei ollut mitenkään ongelma Palloseuran puolustuspelille. Helsingin pelissä TPS pyrki pakottamaan aggressiivisesti pelitapahtumia HIFK:n alueelle tai työntymään vähintään keskialueelle päin helsinkiläisten viisikkoa. Vaikka tämä tulkintani on hiustenhalkomista, saattaa siinä piillä totuuden siemen. Osa turhan aggressiivista pelaamista ja sen seurauksia oli esimerkiksi pakki Anttalaisen järjetön taklaus kohti Yohan Avitua. TPS oli viritetty yli.
Anttalaisen taklauksen voit katsoa jutun pääkuvan videolta.
No, oli miten oli, joka tapauksessa TPS on parantanut pelaamistaan kosolti. Se on suuri ansio päävalmentaja Raimo Helmiselle. TPS on tehnyt, mitä TPS:n pitikin tehdä. Se puolustaa yhtenäisesti ja hyökkää lyhytsyöttöpelillä. Konstit ovat kovin tuttuja suomalaisen jääkiekkoilun peruskonsteja.
Ja sittenkin, kun seuraan tarkasti Palloseuran pelejä, aina sinne tänne livahtaa sekaan otteita, jotka ovat tuttuja sesongin alkupuolelta. Niistä turkulaisen olisi päästävä eroon, koska taisto sarjapisteistä asemista sarjassa on tällä hetkellä todella kovaa. Kovin kauaa ei sovi jatkaa tätä mallia, jossa peli toisinaan ensin ottaa kaksi askelta eteen, ja sitten yhden taakse.