SM-liigan sarjataulukko hämmästyttää – tähtinippu täysin raiteiltaan: "Jotakin oleellista on murtunut"

Siellä se edelleen joten kuten karehtii Pelicansin Tommi Niemelän kasvoilla se osin aito, osin pakotettu ja joka tapauksessa harjoittaen omaksuttu hymy.

Yleisö ja media rakastavat Niemelän hymyä. Media ja yleisö haluavat suorastaan nähdä ja käsittää niin, että siinä hymyssä on joitakin sellaisia salaisia ja uudenaikaisia taikavoimia, että sillä hymyllään – eli: modernilla johtamisotteellaan – Niemelä luotsasi lahtelaiset viime kaudella melkeinpä mestaruuteen asti, mestaruuteen, jonka lopulta kuitenkin nappasi Tappara.

Yhtä kaikki, Niemelän hymy tuli, näki ja voitti liki kaikki paitsi sen mestaruuden puolelleen. Hopea oli loistava saavutus keskisuurelle Pelicansille. Oli hyvin luonnollista, joskin oireellista, että Niemelän hopeinen hymy muodostui siinä määrin hänen tavaramerkikseen, että hänellä oli jopa vara kertoa, miten hänen johdollaan jääkiekkoasiat hoidetaan hieman paremmin kuin muut ne hoitavat.

Juttu jatkuu kuvan alla. 

Jääkiekkomedia rakastaa syystä tai toisesta näitä hurmureita kuten Niemelä ja Mikko Manner. Toki pelaajatkin rakastavat heitä – silloin kun menee hyvin. Tai minä sanon hieman suoremmin, rakastavat ja rakastavat, joo, enemmän kyse on siitä, että pelaajat sietävät ja ostavat hurmureiden ideat ja johtamistavan juohevammin, kun ollaan voittojen tiellä.

LUE MYÖS: Tommi Niemelä kommentoi hänestä tehtyä villiä lähtöväitettä – "Ei ole mitään laitettu pois!"

En määrääni enempää kuitenkaan olen heittämässä bussin alle sitä johtamismallia, jolla vaikkapa juuri Niemelä ja Manner ovat ansiokkaat tuloksensa tehneet. Tahdon vain tuoda suhteellisuudentajua asetelmaan. Pelaajat jos ketkä näkevät myös näiden valmentajiensa esitysten taakse, todellisuuteen. En erehdy, kun sanon, että niin Niemelä kuin Manner ovat iloisen rempseytensä takana myös hyvin äkkivääriä persoonia.

Vaan menepäs haastattelemaan Niemelää tai Manneria televisioon, radioon, lehteen tai nettiin, niin kyllähän he hurmurin konstinsa osaavat. Vertailun vuoksi, eivät kolmen edellisen mestaruuden valmentajat – Pekka Virta ja Jussi Tapola – lähteneet koketeeraamaan mestaruuksiensa tiimoilta julkisuuteen.

Minun papereissani siinä on jopa jotain pelottavaa, jos Niemelän menestys valmentajana on perustunut "hymyyn" (eli hyvin erilaiseen "moderniin" johtamisotteeseen) – ja nyt se hymy ei sitten enää toimikaan. Pelicans on tällä hetkellä SM-liigassa toiseksi viimeinen, tai oikeastaan viimeinen, jos SaiPa voittaisi sen pelin, jonka se on pelannut lahtelaisia vähemmän.

Vedän kuitenkin takaisin. Ei Pelicansin katastrofaalinen tämän sesongin alku todellakaan johdu ollenkaan pelkästään siitä, että Niemelän hymykupla olisi puhjennut. Se saattaa toki olla osasyy, mutta ei missään nimessä syy, ei ainakaan juurisyy. Ja, edelleen, se Niemelän hymy ei ollut keskeinen tekijä sille, että Pelicans on Niemelän alaisuudessa pelannut neljästä kaudesta nyt joka toisen suorastaan superlätkää. Tärkeämmässä asemassa, hymyn sijaan, on ollut Niemelän valmentama pelitapa.

Rohkea veto Pelicansilta

Pasi Nurmisen Pelicans teki kunnioitettavan päätöksen siinä, ettei Pelicans jäänyt vain katseellaan seuraamaan sivusta, kun viime sesongin nappiin menemisen seuraus oli se tavanomainen, että keskisuuresta seurasta vietiin kerma päältä, lähtijöinä Teemu Eronen, Topias Vilén, Iikka Kangasniemi, Lukas Jasek ja Patrik Bartosak. Pelicans vastasi ikään kuin tuleen tulella, ja hommasi lähtijöiden paikalle suorastaan yksi yhteen paikkaajat tilalle.

En muista koskaan aiemmin tapahtuneen näin, että pieni tai keskisuuri seura olisi kyennyt pitämään puoliaan tällä tavoin pelaajamarkkinoilla.

Vaan tuosta sitten syntyivät uudet odotusarvot Niemelän uudelle joukkueelle 2023-2024 ja komea narratiivi peräti ensi kevään potentiaalisesta mestarista.

LUE MYÖS: Pelicansin Michal Jordan ajettiin taas ulos – näin kommentoi Tommi Niemelä

Odotusarvot ja viime kauden hype versus syys- ja lokakuun arki saattavat olla se kohta, jossa Niemelän hymy on neljän seinän sisällä hyytynyt ja pelaajat ovat saaneet tuta jotain muuta kuin aiemmin. Jos noin on, se on inhimillistä. Vaan näen nyt nähdylle romahdukselle enemmän syitä pelissä ja pelaajissa.

Ehdin jo ennen kauden alkua toisaalla jääkiekkojulkisuudessa aprikoida, että noinkohan Pelicansin se upea, toisaalta rauhallinen "tupakki suussa" pelailu ja toisaalta nopea ja kaksinkamppailuvoimainen pelaaminen voisi olla noin vain toistettavissa aivan uusilla pelaajilla. Taisin olla epäilyineni oikeassa. Niemelältä ja pelaajilta otti kaksi kautta ja risat aikaa kultivoida se edellinen huippulätkä voittavaan iskuun. Olisihan se ollut pieni ihme, jos sama olisi nyt saatu aikaiseksi kahdessa kuukaudessa! Ei saatu. Ja jää nähtäväksi, saadaankokaan.

Peli näyttää kaiken

Aletaan lähestyä Pelicansin pelaamista. Eräät harjoituspelit ja muutamat CHL-ottelut antoivat viitteitä siitä, että Niemelä pyrkisi uusintamaan ainakin osin viime sesongin "tupakki suussa" pelaamisen, jossa vielä ahtaissakin tiloissa – kuten paineen alta tai puolustusalueen puolustuspelin riiston jälkeen – kiekkoa siirreltäisiin rauhallisesti lavasta lapaan metristä kolmeen metriin mittaisin syötöin. Oli myös merkkejä siitä, että peliä pyrittäisiin tekemään viljalti sentterin kautta.

Nyt nuo korkeat pyrkimykset näyttävät pitkälti sulaneen pelaamisesta pois. Osin ne on myös otettu Niemelän puolelta pois pelitavasta. Miksi? Syitä saattaa olla useita.

Muuan kärkisyy lienee tässä: viime kaudella kokoonpanossa olivat pakit Teemu Eronen, Topias Vilén, Anton Mylläri, Toni Utunen, Petteri Riihinen, Saku Salminen, Peter Andersson, Ben Blood, Viktor Persson ja satunnaisesti Onni Käyhkö.

Nyt lista on: Mylläri, Riihinen, Kasper Puutio, Käyhkö, Filip Kral, Mikko Niemelä, Utunen, Michal Jordan, Salminen ja loukkaantuneena ollut Persson.

Sanalla sanoen Eronen ja Vilén eivät ole laadun puolesta tulleet korvatuiksi. Tosin "toistaiseksi" loukkaantunut Kral on pelannut vain viisi peliä, hän voisi hyvinkin astua jotenkuten Erosen saappaisiin. Jordan ei ole ollut likikään Vilénin tasoa, Jordanissa on toistaiseksi vakuuttanut lähinnä hänen muhkea partansa, ei muu. Kokenut Niemelä näytti ensin sopeutuvan Pelicansin pelitapaan, mutta muun joukkueen vaikeuksien ilmettyä hän suorastaan romahti.

LUE MYÖS: "Hassunhauska" video siivitti Pelicansin takaisin voittokantaan – päävalmentaja myhäili yllätysvedolleen: "Silloin tällöin pitää kokeilla jotain muuta"

Puutio on pelannut Pelicansin takalinjoilla kohtuullisesti, mutta hänelläkin on valovuosi matkaa Eroseen ja Viléniin.

Haluan erikseen vertailla Kralia ja Erosta päästäkseni ytimeen. Vaikka Kral on tavallaan Erosta parempi jääkiekkoilija, ikä on Kralin puolella, ei Kralilla ole sitä tietoa ja ymmärrystä, mitä a) on suomalainen lätkä SM-liigassa, ja b) miten pelataan "tupakki suussa" rauhallisesti mutta nopeasti vailla kiireen häivää.

Eronen oli voittavan Pelicans-lätkän aivot, Vilén keuhkot, sentteri Jasek sydän ja Bartosak luusto. Palaan tuonnempana Jasekiin erikseen.

Jos seurajohto paikkasi kunnianhimoisesti lähteneitä pelaajia laittamalla euron poikineen likoon, myös Tommi Niemelä lähti kunnianhimoisesti peluuttamaan lätkää, joka ei ole nyt ollutkaan toistettavissa. Ja jos en aivan väärin tulkinnut, päävalmentaja Niemelällä oli aikeita hieman jopa nopeuttaa "tupakki suussa" pelaamista, mikä olisi vaatinut viime kauttakin vahvemman pakiston.

Sanon Pelicansin viime kauden pelitavan suurena kannattajaan ja ihailijana hieman mielimurteissani, että se oli ja meni. Sitä ei enää ole. Se on lähtenyt itsestään purkautumaan, ja Niemelä esikuntineen on sitä purkamalla purkanut. Mitä siitä jää tähteelle ja millaisin variaatioin, jää nähtäväksi.

Sen verran uusittu vai pitääkö sanoa pakosta uusiutuva pelitapa Pelicansin mahdollisuuksiin vaikuttaa, että aivan turha on enää puhua mestarikandidaatista. Vuosi sitten Pelicans sai pelitavastaan kilpailuetua, enää sellaista etua ei ole. Pelitapansa puolesta lahtelaiset ovat enää korkeintaan keskikastia Liigassa.

Eikä tähän väliin tarvitse käyttää montakaan sanaa siihen, että maalivahdit Jussi Olkinuora ja Jasper Patrikainen ovat pettäneet melko pahoin, etenkin Olkinuora. Olkinuora on ollut välillä jopa aivan luokaton. Olkinuora ja Patrikainen eivät ole muuta kuin kalpea aavistus siitä tasosta, johon läpi viime kauden kaksikko Patrik Barosak ja Patrikainen ylsivät.

Juttu jatkuu kuvan alla. 

Ongelmia siis piisaa, kun pakkien taitotaso ei meinaa riittä ja veskarit vuotavat kuin seula. Perusta horjuu.

LUE MYÖS: SM-liigan tähtivahvistuksen alkukaudesta pannukakku – vastaa nyt saamaansa kritiikkiin: "Saavat eniten huomiota"

Ja se Jasekin kysymys. Hänhän kasvoi hiljalleen Niemelän komennossa kahden kauden aikana pisteruiskusta varsin kokonaisvaltaiseksi sentteriksi, jolta alkoi puolustaminenkin sujua. Yhdessä Erosen kanssa Jasek näytti eteen, miten kaikkein mahdottomimpienkin prässien ja jatkopelien alta tullaan ulos pakki-sentteri-syötöllä tai varasentterikuviolla. Se loi uskoa ja mallia myös muille pelata.

Eikä sovi ollenkaan unohtaa lähteneitä Iikka Kangasniemeä ja 19 maalin Joni Ikosta. Jos Eronen oli aivot, Vilén keuhkot, Jasek sydän, oli Kangasniemi sielu.

Ehdin jo muutama viikko sitten kehaista Pelicansin nykyistä ykkösnyrkkiä Ryan Lasch-Patrik Carlsson-Lars Bryggman maasta taivaisiin. Ehkä se oli puoleltani ammattivirhe, sillä en sittenkään ottanut lukuun, ettei heidän takanaan nyt ole Erosta ja Viléniä tekemässä peliä. Jopa itsevarmasti pelannutta Bloodia on Lahdessa ikävä.

LUE MYÖS: SM-liigassa erottuu ylivoimainen hyökkäysketju – tämä nerokas hetki löi Petteri Sihvosen polvilleen: "Suurta taidetta"

Näyttää tällä hetkellä psykologisesti jopa siltä, ettei nuorten härkien kakkosvitja, jonka vakiopari on Aatu Jämsen ja Elias Vilén, voi oikein astua härskisti Carlssonin ykkösvitjan eteen johtamaan joukkuetta. Se ei ole ikään kuin sopivaa. Ainakaan vielä. Jämsen kyllä esiintyy (omaksi) edukseen kaukalossa ja pelaa hyvin, mutta vielä hän ei näytä ja auraa tietä kaikille muille.

Aivan kuin kaikki sen sijaan odottaisivat, että missä määrin ykkösvitja virkistyy. Joitakin hyviä merkkejä on jo ilmassa, mutta oireellista papereissani on se, että Carlssonit tekevät sen minkä tekevät hieman keskenään, ilman merkittävää puolustajien pelintekoapua. 

Viime pelissä Kärppiä vastaan Lasch lähti puikkelehtimaan yksin läpi kentän onnistuen siinä kohtuullisesti – kun pelitavan mukaan olisi kiekkoa pitänyt käyttää pakilla alhaalla. Tuo tuollainen syö hiljaa ja näkymättömällä tavalla joukkueen yhteistä huoneen taulua. Vertailun vuoksi, tuosta tuollaisesta Jasek oppi pois viimeistään 2022-2023 kuluessa.

Parempaa kohti?

Jos vähänkin Patrikaisella (tai jopa Olkinuoralla) alkaa koppi tarttua ja Lasch on niin kuin Lasch aina lopulta on, hurja pistenikkari tasakentin ja etenkin ylivoimalla, Pelicans alkaa väkisinkin voittaa otteluitaan. Mutta silti kokonaisuudesta puuttuu paljon sitä jotakin, mikä siinä oli viime sesongilla. Ehkä muotoilen ajatukseni siten, että jos ei lopullisesti niin ainakin pitkälle väliaikaisesti Pelicans on riisunut itseltään pois kaikki ennakkosuosikin viittansa ja peräti mestarikandidaatin asemansa.

Palaan vielä hymynaamavalmentaja Tommi Niemelään.

Kun Niemelä ei oikein malttanut ja mahtanut itselleen mitään edellisen superkauden kuluessa ja edetessä, hän ilmaisi loistavan ajatuksensa siitä, mitä oikeasti kaikissa organisaatiossa tulisi toteuttaa – siis jos se mitenkään on mahdollista, realismia. Voittojen ja etenkään tappioiden ei saisi liiaksi muuttaa tunnelmaa pelien välisinä päivinä jäähallille kokoonnuttaessa. Yksittäinen voitto tai tappio eikä edes useampi voitto tai tappio(putki) saisi vaikuttaa ilmapiiriin ja tekemiseen. Hyvä.

Vaan onko tuota nyt sitten osattu elää todeksi Pelicansissa – kun lunta on tullut tupaan oikein kunnolla? Onko Niemelän hymy pitänyt pintansa? Entä muiden organisaation jäsenten? En epäile enkä myötäile. Että onko vai ei. Yksin Pelicansin pelaajat ja muu henkilökunta tietävät, mikä tässä on totuus.

Se on kuitenkin fakta, ja sehän ratkaisee, että pelaajien suoritus kaukalossa on alkanut kangistua ja itseluottamus rakoilla. Siinä mielessä jotakin oleellista on murtunut, joukkueen identiteetti on saanut rajun iskun.

Juttu jatkuu kuvan alla. 

Muitakin kysymyksiä on ilmassa. Miten temperamenttinen omistajaportaan Pasi Nurminen tullut toimeen Pelicansin syys- ja puolikkaan lokakuun kanssa? Viime kausi todisti jälleen, mikä voitontahto Nurmisella on, se niin kova, ettei välttämättä mikään ole pyhää. 

Entä mitä tuumii loistavaa työtä jo useamman kauden ajan tehnyt urheilujohtaja Janne Laukkanen? Missä tunnelmissa hän on, kun on käymässä ilmi, ettei välttämättä sittenkään hänen kunnianhimoisesti kasaamaansa joukkue vastaakaan edellisen joukkueen iskukykyä?

Sen sanon puoleltani, tämä on kantani, ettei päävalmentaja Niemelän asemaa tule laittaa vaakalaudalle. Meni, miten meni.

Ainoastaan siinä tapauksessa, jos voittoja ei ala tulla ja jos samalla – tämä on nyt pointtini – jos samalla pelaajat ovat joutunut liiaksi kokemaan, että Niemelän hymy olikin pitkälti pelkkä naamio vain, siinä tapauksessa kysymys päävalmentajan akuutista vaihtamisesta voisi tulla kysymykseen.

LUE MYÖS: Mitä ihmettä? MM-kultavahti Jussi Olkinuora yllätettiin erikoisella tavalla

Kärppiä vastaan viime lauantaina Pelicans paransi minuutti minuutilta, ja oli lähellä voittaa ottelun. Tänään lahtelaiset vielä jatkavat "Euroopan leiriään", jossa joukkueen on aikomus vahvistaa itseään henkisesti. Vastaan asettuu Itävallassa CHL-ottelussa Salzburg Red Bull. 

Todellinen kaudelle suuntaa antava katselmus alkaa kotona Lahdessa perjantaina kovakuntoista Lukkoa vastaan ja jatkuu lauantaina niin ikään iskussa olevaa HPK:ta vastaan Rinkelinmäellä. Seuraavalla viikolla on vuorossa Olli Jokisen Jukurit Mikkelissä.

Yksikään peli ei ole helppo Liigassa, mutta voittojen tielle ja voittoputkeen olisi lahtelaisten pian päästävä.

Kaikkiin Pelicansin viime kauden peleihin ja kaikkiin tämän kauden otteluihin eri tavoin syventyneenä tohdin sanoa, että jonkinlainen nousu tässä on kohti joulutaukoa pussinokilla alkamassa – edellyttäen, että maalivahtipeli alkaa toimia.