Puolustajana aloittanut Patrik Lostedt raivasi itsensä laitahyökkääjänä HIFK:n ja Bluesin kannattajien sydämiin. Nyrkkitappelut päätyivät isoihin otsikoihin. Mitä tämä takavuosien värikäs hahmo ajattelee urastaan, tulevaisuudestaan ja nykykiekosta?
Vuoden 2008 neljäs välieräottelu Espoon Bluesin ja Helsingin Jokerien välillä. Jokerit johtaa jo 4–0 ja on ottamassa sarjassa 3–1-johdon. Kiekko on toisaalla, kun Bluesin Patrik Lostedt hyökkää Jokereiden Sami Heleniuksen kimppuun ja aloittaa nyrkkitappelun.
– Enpä tiedä mitä järkeä tuossa on. Siinä on eri sarjan kaverit vastassa. Kärpässarja vastaan raskassarja, kommentaattori Tero Lehterä toteaa lakonisesti.
– Hyvin yksipuolinen yhteenotto, selostaja Mikko Innanen komppaa.
– Herää vaan kysymys, että herätelläänkö tuossa joukkuetta vai mitä.
No kysytään itse päähenkilöltä lähes 12 vuoden kuluttua tapahtuneesta.
Kyllä Lehterä herättelyteoriassaan oikeassa oli. Tuskin käänne kokonaan tappelusta lähti, mutta Blues voitti lopulta sarjan 4–3 ja eteni finaaliin.
– Samin ei tarvinnut todistaa mitään, mutta hän lähti mukaan. Katselin jälkeenpäin, että kerran taisin saada lyötyä, Lostedt naurahtaa.
”Ei mitään saumaa”
Toistensa ryysyissä roikkui tosiaan ”epis” taistelupari. Helenius oli NHL-kehissä marinoitunut kovan luokan jättiläismäinen ammattitappelija, kun Lostedt oli 180-senttinen Suomen kaukaloita kolunnut nelosketjun laituri, jolle tappelut olivat vain sivutyö.
Helenius ja Lostedt ottivat yhteen kaikkiaan kolme kertaa.
– Ei häntä vastaan ollut mitään saumaa, kokoerokin oli jo niin iso. Samille kunnia kuitenkin siitä, että hän ei halunnut painia ja kaataa vaan jäähän, niin kuin moni muu. Helenius olisi voinut heittää minut jäähän kuin märän rätin.
Lostedt pelasi SM-liigassa 174 ottelua, joissa hän teki 12 pistettä ja otti 501 jäähyminuuttia. Pieni mutta lihaksikas laituri oli enemmän otsikoissa kuin moni kakkosketjun taitopelaajia.
Hän otti uransa aikana matsia Heleniuksen lisäksi kovien karjujen, kuten Matt Nickersonin, Semir Ben-Amorin, Ilkka Pikkaraisen ja Jonne Virtasen kanssa. HIFK:n kasvatista tuli 2010-luvun kulttisankari, joka hävisi nopeasti julkisuudesta lopetettuaan pelaamisen vuonna 2014.
Millaiset arvet rajut vuodet ovat häneen jättäneet?
Patrik Lostedt kertoo, ettei hän tietoisesti tehnyt itsestään tappelijaa.
Shedden avasi mahdollisuuden
Lostedt istuu kahvikuppi kädessä ja Karhu-Kissojen pipo päässä Helsingin Tapanilan aseman lähellä sijaitsevassa kahvilassa. Juttua ja hymyä riittää. Hän ei ylpeile rajulla kiekkomenneisyydellään, muttei myöskään pyytele sitä anteeksi.
Malmin ympäristössä kasvanut Lostedt oli junioreissa peruspakki, joka keskittyi fyysiseen peliin, muttei vielä tiputtanut hanskojaan. Hän iski HIFK:n A-nuorten lahjakkaassa ikäluokassa varakapteenin roolissa 40 ottelussa komeat 21 pistettäkin.
– En ollut ikinä mikään taitelija, ei ollut niin pehmeitä käsiä, hän heittää.
SM-liigaura ei kuitenkaan auennut, ja hän haki vauhtia Mestiksen KJT:n ja Kiekko-Vantaan kautta. Hän pääsi syksyllä 2005 vanhan junnuvalmentajansa Samu Kuitusen avulla koejaksolle HIFK:hon, ja kovasta pelistä pitävä kanadalaisvalmentaja Doug Shedden tykästyi sisukkaan pelurin tyyliin.
Lostedt siirrettiin pakin tontilta laituriksi. Uuteen pelipaikkaan totuttelu vei aikansa, mutta HIFK:n kannattajat saivat nopeasti uuden suosikin, joka ajoi taklaukset loppuun asti.
Ja tappeli välillä.
Lostedt painottaa, ettei hän tietoisesti yrittänyt muovata itsestään tappelupukaria. Jääkiekkoilu oli SM-liigassa vielä kymmenen vuotta sitten erilaista kuin nykyään, ja monesta joukkueesta löytyi pelaajia, jotka olivat halukkaita vastaamaan huutoon tunteiden pirskahtaessa.
– Tiedostin kyllä, että jossain jengeissä oli jätkiä, joiden kanssa voi mennä tappeluksi. Yritin kuitenkin ensisijaisesti keskittyä peliin ja seuraavaan vaihtoon. Välillä oli kuumempia pelejä ja välillä tiistai-illan lätkää, Lostedt naurahtaa.
– Useimmiten tappelut tulivat jonkun taklauksen jälkeen, kun tunteet nousivat pintaan.
”Tappeluita suurenneltiin mediassa”
Sekä Bluesissa että HIFK:ssa pelannut Lostedt on nähnyt, miten kiivaita taistelut olivat vanhoina hyvinä aikoina, kun SM-liigassa pelasi pääkaupunkiseudulta kolme joukkuetta. Väkivaltaiset tapahtumat nousivat välillä eduskunnan käsittelyyn asti, kuten vuonna 2012 Jokereiden ja HIFK:n ottelun tapahtumat.
Esimerkiksi vuoden 2008 joulukuussa Bluesin ja HIFK: pelissä tuli 121 jäähyminuuttia. Lostedt tappeli HIFK:n Ilkka Pikkaraisen kanssa jo avauserässä, kuten myös Bluesin Erkki Rajamäki ja HIFK:n Ilari Melart.
– Tappelut korostuivat aika paljon mediassa, ja alettiin puhua käskytyksistä. Mielestäni asioita vähän suurenneltiin, Lostedt sanoo.
– Tappelut kuuluivat enemmän sen ajan lajin luonteeseen. Ja täytyy muistaa, että aina kun minä tappelin, vastustajakin tappeli minua vastaan.
Monet NHL-tappelijat ovat kertoneet, miten he alkoivat jännittää jo aamulla, kun tiesivät, että illalla on iso nyrkkeilymatsi. Demonit ottivat vallan, mikä johti usein päihdekierteeseen.
Niin traagisia tarinoita ei yhtä paljon Suomen kentiltä löydy.
– En ole ikinä loukkaantunut tappeluissa, enkä treenannut niitä. Ne eivät olleet minun motiivini pelata jääkiekkoa.
Muuten kyllä kolhuja on tullut.
Lostedt on antanut paljon, mutta on hän vastaanottanutkin.
Kun Tuulola jyräsi yli
Jokerien Marko Tuulola oli loistava kiekollinen puolustaja, mutta hänen yksi erikoisuutensa oli vastustajien torppaaminen keskialueella. Tuulola osasi ajoittaa taklauksensa riivatun oikea-aikaisesti, mikä koitui monen varomattoman hyökkääjän kohtaloksi.
Espoon Bluesin Lostedt ei ollut vielä täydessä terässä nilkkavamman jäljiltä. Hän erehtyi painamaan katseensa alas, kun syöttö tuli luistimiin siniviivalla. Siten tuli ”Tuuski” ja kolasi.
– En vaan ollut tarpeeksi hereillä. Hyvän taklauksen hän veti, ei siinä mitään. Olin viikon sivussa aivotärähdyksen jälkeen, eikä sen jälkeen ole ollut mitään oireita.
Lostedt loukkasi urallaan pahasti sormensa jänteen ja pari kertaa polven. Hän sai viimeisenä kautena Mikkelin Jukureissa urheilijan tyrän, johon ura lopulta loppui. Pelityyliin nähden Lostedt säästyi kuitenkin vähällä, eikä uran jälkeen siviilielämässä ole ollut rajoitteita.
Jos Lostedt olisi lähtenyt taiteilemaan jäälle, hän tuskin olisi pelannut yhtään SM-liigaottelua.
– Minun piti tuoda energiaa kaukaloon. Saimme usein nelosketjuna pyörityksiä vastustajan päätyyn, ja sitä kautta lepovuoroa muille, hän kuvailee rooliaan.
Lostedt voitti aikuisurallaan kaksi SM-liigan hopeaa, Mestiksen mestaruuden ja Mestiksen hopeaa. Se on ihan hyvin röyhijältä, joka joutui taistelemaan elintilastaan ja ammatistaan jokaisessa vaihdossa.
Huippukiekon peli on muuttunut ja nelosketjussakin on enemmän taitoa kuin aiemmin, mutta taustalla kytevät silti alkukantaiset jääkiekon lainalaisuudet.
– Eivät nykyäänkään kaikki ole ylivoiman pyörittäjiä. Jotkut ovat erikoistuneita alivoimapeliin, ja sitten voi löytyä rooli vaikka ylivoimalla maskimiehenä.
Haaveena ammattivalmentajan työ
Hollywoodissa on tehty lukuisia elokuvia rajun uran tehneistä ammattiurheilijoista, jotka eivät löydä paikkaansa kaukalon ulkopuolelta.
Lostedtin kasvoille on toki juurtunut kymmenessä vuodessa elämän uurteita, mutta hänestä on muovautunut kelpo veronmaksaja ja yhteiskuntakelpoinen kansalainen, joka ei kanna mukanaan toteuttamattomien haaveiden painolastia ja parantumattomien vammoja tuomaa kaunaa.
Ex-laituri teki töitä jo pelaaja-aikoinaan, mikä avitti siirtymistä ”siviiliin”. Helsinkiläinen käy tätä nykyä päivätöissä asentamassa kylmäkoneita.
– Sellaisia rahoja ei peliuralta jäänyt, että olisi voinut laakereilleen lepäämään, hän heittää.
– Jääkiekkoilijan ammatti oli unelma pienestä lähtien, ja rakastin tehdä sitä. Mutta on normitöissäkin hyvät puolensa.
Lostedt valmentaa Karhu-Kissojen D-junioreita, joissa pelaa myös hänen toinen poikansa. Ensi kaudella tarkoituksena on siirtyä Karhu-Kissojen A-nuorten Mestis-joukkueen apuvalmentajaksi.
– Pelaajana piti valmistaa vain itsensä otteluun. Nyt huomaa, että työt tulevat enemmän kotiin kuin peliuralla.
Kiekkomies puhuu innostuneena valmentamisesta ja siitä, miten tärkeää on saada nuoret innostumaan lajista.
– Valmentajan ammatti on minulle se seuraava haave.
Valmennettavat hymyilevinä kotiin
Osa entisaikojen nyrkkisankareista puolustaa kiekkotappeluita henkeen ja vereen. Lostedtista ei sellaista lietsojaa saa.
Hän hehkuttaa nykypäivän huippujääkiekkoilijoita, joiden urheilullisuus on kehittynyt huomattavasti hänen nuoruudestaan.
– En usko, että se olisi mikään ratkaisu, jos vääristä taklauksista pitäisi käydä joka kerta muistuttelemassa ja kuittailemassa asioita. Ensisijaisesti jääkiekossa pitää kuitenkin ratkaista asiat pelaamalla. En minä mikään tappeluiden puolestapuhuja ole.
– En usko, että ne väärät päähän kohdistuneet taklaukset loppuisivat tappelemalla. Se olisi vähän liian helppo ratkaisu.
Lostedt ei usko, että kukaan haluaa kaukalossa aiheuttaa kaukalossa vastustajille tahallaan päävammoja.
– Välillä pelataan varomattomasti pää alhaalla, ja sitten taas tullaan kädet ylhäällä tilanteeseen. Toisaalta voi olla, että vauhdit ovat kasvaneet liikaa. En ole niin viisas mies, että tietäisin.
Ovatko omat pojat katselleen isän vanhoja Youtube-videoita tappeluista? Kyllä, ja pientä lempeää kuittailuakin on tullut.
Lostedt haluaa, että hänen valmennettavistaan tulee erilaisia pelaajia kuin hän itse oli.
– Yritetään kehittää heistä mahdollisimman taitavia pelaajia ja hyviä luistelijoita. Mitä useammin he lähtevät hymyilevänä kotiin, sitä parempi.