Suomalaisissa edelleen sodan arpia – "Armottomuus heikkoutta kohtaan"

Suomalaisista kodeista lähti vuosina 1939–1945 talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan noin 700 000 miestä ja naista. Heistä noin 600 000 palasi takaisin, mutta ei samanlaisina kuin lähtiessään.

– Pahimpia paikkoja oli eturintamassa taistelleilla. He joutuivat kasvotusten kuoleman kanssa ja haistamaan ruumiista lähtevän löyhkän. Jotkut toivat mukanaan myös tappajan trauman: kun ihminen on joutunut tappamaan, sellaista asiaa on vaikeaa jakaa muiden kanssa. Monet ovat varmaan jättäneet kertomatta asiasta läheisilleen, jotkut taas ehkä kertoneet liikaakin, sosiologian dosentti Sari Näre sanoo.

Sodan jälkeisiä kansallisia traumoja selvittäneen tutkija Ville Kivimäen tuoreessa väitöskirjassa kerrotaan sodan järkyttäneen erityisesti monia kolmikymppisiä.

– Nuorilla sotilailla oli menetettävänä elämä, jota ei ollut ehtinyt elääkään – vanhemmilla sotilailla oli lisäksi huoli perheestä. Kun ihminen palaa traumatisoituneena sodasta ja hänen odotetaan ottavan perheenisän roolin, tilanne on erittäin rankka, Näre selittää.

Traumat koteloituivat koteihin. Äärimmillään joko sulkeuduttiin itseen tai oltiin aggressiivisia.

– Osa veteraaneista vetäytyi omiin porukoihinsa, kävi sotaa läpi juopporingeissään ja käyttäytyi väkivaltaisesti kotiin palatessaan.

– Toinen ja ehkä yleisempi tapa oireilla oli vaikeneminen. Kuitenkin läheiset ja varsinkin lapset, jotka ovat herkkiä tunnistamaan vanhempiensa mielenliikkeitä, ovat intuitiollaan aavistaneet, että jotain pahaa on tapahtunut.

Sankarihautajaiset Lappeenrannassa toukokuussa 2013. Mikko Nikkinen/Str/Lehtikuva

Kipua siirrettiin jälkipolville

Näre sanoo, ettei yhteiskunta juuri tullut veteraaneja vastaan.

– Ongelmat selitettiin yksilöstä eikä kokemuksen rankkuudesta johtuviksi, ikään kuin normaalin miehen kuuluisi jaksaa elää jatkuvasti kuoleman vaarassa. Ville Kivimäki on selvittänyt, että Suomessa oli usein häpeällistä leimautua psyykkisesti sairaaksi.

– Mieleltään järkkyneille veteraaneille annettiin jopa sähkösokkihoitoa. Hoitokeinojen ja leimautumisen pelossa hoitoon ei haluttu hakeutua.

Näre kertoo, että veteraaneja myös leimattiin häpeällä.

– Ajatuksena oli, että vain heikot miehet henkisesti kaatuvat.

– Koska sotakokemuksista ei ollut soveliasta ilmaista surua, osa veteraaneista jälkeenpäin tavallaan työnsi tätä itseen kohdistunutta vaatimusta eteenpäin omille lapsilleen, ikään kuin heidän täytyisi joutua kokemaan jotain vastaavaa.

Yksin pärjäämisen pakko

Lapset, jotka joutuivat kannattelemaan sodasta palanneita isiään, tunnetaan suurena ikäluokkana.

– Suomalaiseen kasvatuskulttuuriin ei ennestäänkään erityisemmin kuulunut esimerkiksi lohduttaminen. Sota syvensi vanhempien poissaoloa ja pakotti varhaiseen vastuunottoon. Koska monet lapset eivät kokeneet vanhemmuutta ja perheen luomaa turvaa, heidän oli vaikea antaa sitä myöhemmin omillekaan lapsille.

1960-luvun vapaa kasvatus oli osittain seurausta sodan jaloissa kasvaneiden lasten omille lapsilleen siirtämästä omillaan pärjäämisen kokemuksesta.

– Lapset saivat mennä hyvin vapaasti, kukaan ei katsonut perään. Nämä 1950­­­­–1960-luvuilla syntyneet suomalaiset näyttävät itse vanhempina katsovan paljon enemmän lastensa perään.

Sota muutti myös sukupuoliasetelmaa.

– Monet miehet olivat sodan jälkeen henkisesti ja fyysisesti niin haavoittuneita, että sotaa edeltänyt miehinen auktoriteettiasema murtui. Naiset olivat joutuneet ottamaan paljon vastuuta sodan aikana. Se ei loppunut sodan päättymiseen, vaan moni joutui hoitamaan lasten lisäksi lasten isää.

– Nykyään Suomessa vallitsee sukupolvierottelun kulttuuri: suurin osa ajasta vietetään oman ikäisten seurassa päiväkodista lähtien. Tietyssä mielessä tämäkin on seurausta sodan jälkeisestä vanhemmuuden puuttumisesta.

Suomalaisia on kasvatettu omillaan pärjäämiseen. Kuvituskuva. Colourbox.com

Opittiin olemaan itkemättä

Sodan jäljet näkyvät edelleen myös kiintymyssuhteissa.

– Tutkimuksissa on tullut ilmi, että suomalaiset ovat ihmissuhteissaan keskimäärin välttelevämmin kiinnittyneitä kuin muut eurooppalaiset. Kuten sanottua, toki suomalainen kulttuuri oli jo valmiiksi hieman kylmempää, mutta päälle tullut sota pahensi asioita, Näre sanoo.

– Sota-ajan lapsia ei liiemmin lohdutettu, joten moni oppi olemaan itkemättä. Lapsen tunteisiin eläytymisen sijaan heidät kasvatettiin sivuuttamaan tunteitaan.

Tämä kylmyys alkaa tosin hiljalleen sulaa.

– Lapsen kehitykseen liittyvä tutkimustieto on mennyt jakeluun. Nyt ymmärretään, mitä minkäkin ikäinen lapsi tarvitsee, ja heihin panostetaan yhteiskunnassa. Lasten kotihoidontuki on tästä hyvä esimerkki.

Edelleen jatkuvassa hälytysvalmiudessa

Vaikka edistystä on tapahtunut, Näreen mielestä sodan jälkeistä tunnetilaa ruokitaan Suomessa edelleen tietyiltä osin.

– Pysyvistä rakenteista saatava turvallisuudentunne on heikko. Aikaamme leimaava jatkuva muutoksen eetos, itsetarkoituksellinen muutoshakuisuus, on samankaltainen kuin sodassa: elämme jatkuvassa siirtymätilassa odottaen arvaamattomia muutoksia. Työelämässä tämä näkyy taukoamattomana ja pakonomaisen tuntuisena hämmentämisenä. Lamapuheen ja organisaatiomuutosten varjolla työntekijöitä pidetään jatkuvassa hälytysvalmiudessa, pakkosiirretään organisaatioiden sisällä sekä ulkoistetaan.

– Tuntuu, että sota-ajan käsittelemätöntä traumaa siirretään seuraaville sukupolville samantapaiseksi tunnekokemukseksi kuin on itse koettu, Näre selittää.

Näre nostaa esille myös virtuaalielämisen ja "sähköisen totalitarismin".

– Tekniset sovellukset menevät kylmässä tunneilmastossa kasvaneille suomalaisille tosi hyvin jakeluun, sillä niitä käyttämällä ei tarvitse kohdata ihmisiä. Sähköiseen asiointiin siirrytään vauhdilla, vaikka järjestelmät eivät olisi vielä valmiita. Tämä luo arkeen totalitaarisille järjestelmille ominaista arvaamattomuutta, kun sähköiset systeemit eivät toimikaan.

Trond H. Trosdahl/Lehtikuva

Vaietut asiat haamuistuvat

Koska sota iski eri perheisiin eri tavoin, on yksilökohtaista, näkyvätkö sen vaikutukset vielä nykyisissä lapsissa ja nuorissa.

– Sodan haavat eivät välttämättä umpeudu yhden sukupolven aikana, koska vanhemman alitajunta on osa lapsen kasvuympäristöä. Lapset siis jollain tavalla aistivat, mitä heidän vanhempiensa mielissä tapahtuu.

– On esitetty, että kolmannessa sukupolvessa vaietut asiat saavat tavallaan uuden muodon eli haamuistuvat. Käytännössä näin kävisi sodan varjossa kasvaneiden lastenlasten kohdalla. He saattavat olla jonkin verran kiinnostuneita menneestä, mutta ymmärrettävästi tapahtumat ovat melko etäisiä.

Milloin suomalaiset ovat kokonaan vapaita sodan traumoista?

– Jos veteraani-isä on ollut väkivaltainen alkoholisti ja siirtänyt samat ongelmat seuraaviin sukupolviin, perheen elinaikana trauma ei välttämättä katoa. Mutta jos perheessä pystytään työstämään kipeitä kokemuksia ja tukea antavissa ammattipiireissäkin tunnistetaan trauman juuret, jälkipolvilla on mahdollisuus vapautua taakasta.

Armottomuus heikkoutta kohtaan

Näre ei usko, että Suomessa on vieläkään yhteisymmärrystä siitä, mitä sodissa todella tapahtui.

– Asioiden esiintuominen helpottunee sitten, kun ei tarvitse pelätä kipeiden asioiden esille nostamisen loukkaavan kenenkään kunniaa. Suomalainen tapa käsitellä sotia on ollut sankaripalvontatyyppistä, vaikka sota myös satutti meitä.

Näreen mielestä esimerkiksi Suur-Suomi-hanketta on hyssytelty. Hän on mukana tekemässä aiheesta kirjaa.

– Se, ettei unelma suuresta Suomesta ja Suomen kansojen yhtenäisyydestä toteutunutkaan, muistuttaa hieman tappajan traumaa: se, joka lähti ottamaan ja laajentumaan, saikin köniin. Olisi kiinnostavaa tietää, miten se on vaikuttanut meidän identiteettiimme.

Sotaa kannattaisi Näreen mielestä käsitellä ja tutkia Suomessa myös enemmän yksityisten ihmisten tasolla.

– Olisi esimerkiksi kiinnostavaa tietää, minkälainen sotien rasittama sukupuu lastensuojelun piiriin joutuneilla lapsilla on – löytyykö sieltä tavallista rankempia sotaan liittyviä kokemuksia? Suvun tarina voitaisiin ottaa huomioon hoidossa.

– Kaiken kaikkiaan sotatraumoista on tehnyt Suomelle kansakuntana hyvin rankkoja se, että militarisointi tapahtui niin laajamittaisesti. Esimerkiksi Saksaan verrattuna Suomessa naisetkin militarisoitiin aika tehokkaasti, ja käytännössä se on vaikuttanut myös lasten varhaiseen itsenäistymiseen. Yksin pärjäämisen pakko tuottaa tietynlaista armottomuutta heikkoutta kohtaan.

Kuvat: Colourbox, Lehtikuva