Suomi-neitoja orjiksi itään

Orjakauppa oli tuiki tavallista keskiajan Euroopassa, Venäjällä, Lähi-idässä, Persiassa, Intiassa ja Keski-Aasiassa. Ei ole ihmeellistä, että siihen kaapattiin myytävää Pohjolan raukoilta metsäsaloilta asti, nykyisen Suomenkin alueelta.

Näin on siis oletettava, ja oletukselle antaa vahvan pohjan historian professori Jukka Korpela Suomessa uraa uurtavalla tutkimuksellaan orjuudesta. Hän on käynyt läpi melkoisen tutkimusmateriaalin monella jo muinaisellakin kielellä useassa eri paikassa.

Oletukselle, ei kivikovalle faktalle, on syynsä. Ei ole olemassa tai ei ole ainakaan löytynyt mittavien arkistopenkomistenkaan jäljiltä mitään, jonka perusteella voisi ilman epäilyksen häivää tunnistaa suomalaisen henkilön. Tästä huolimatta, lähdeaineiston perusteella laaja ilmiö on ulottunut myös Pohjolaan, joten miksi se ei olisi koskenut myös suomalaisia. (Suomalainen tuossa ajassa ymmärrettynä.)

Kirjan ei ole tarkoitus kertoa ”suomalaisorjuuden kansallista historiaa.” Se avaa ilmiön laajempia syitä taloudesta sosiaalisiin tekijöihin. Aikarajaus on viikinkiajalta 1600-luvulle, eli keskiajasta/sydänkeskiajasta varhaiselle uudelle ajalle. Pois jäävät orjuus varhaisessa Skandinaviassa ja isonvihan (1700-1721) aikana vankien kauppaaminen orjiksi aina kauas Mustanmeren ja Kaspianmeren taakse.

Pohjolan orjat Krimille saakka

Pohjola oli orjakaupan periferiaa, mutta maanosan pohjoisilta vyöhykkeiltä kaapattiin ihmisiä orjiksi 1700-luvulle saakka. Keskiajalla orjat Suomesta ja Karjalasta päätyivät Novgorodin alueelle, sitä kautta Dneprille ja Krimin markkinoille. Kun Moskovan asema vahvistui, kauppavirta ohjautui Volgalle ja sieltä eteenpäin Kaspianmeren alueelle.

Suomen orjakaupan laajuudesta ei siis ole tarkkaa tietoa. Tutkijan mukaan ilmiö on tärkeä meikäläisessä historiassa, mutta sitä ei pidä liioitella. Hän arvioi, että kun Mustan- ja Kaspianmeren orjamarkkinoilla myytiin vuosittain kymmeniätuhansia, heistä korkeintaan ”muutama kymmen” oli suomalaisia ja karjalaisia.

Mutta miksi ihmeessä kaapparit näkivät vaivaa kulkea kauas jäiseen ja korpiseen Pohjolaan asti, kun ryöstettävää väkeä oli lähempänäkin orjakauppareittejä, -markkinoita ja nykyslangin mukaisia loppukäyttäjiä?

Vaaleilla suomalaisneidoilla oli kysyntää. Heitä ei haluttu plantaasityöhön vaan haaremeihin tai palatseihin vaimoiksi. Orjia oli myös tapana antaa lahjoina, joten vaaleatukkainen ja sinisilmäinen tyttö tai nuori nainen oli arvotavaraa eteläisempien vyöhykkeiden palatseissa.

Orjan hinta vaihteli kysynnän ja tarjonnan mukaan

Pohjolan tai lännen orja kulki ”tuotemerkillä” nemtsi. Orjia ei tietenkään luokiteltu nykymittapuun kansallisuuksien mukaan, vaan kategorisoitiin ulkonäön ja ihonvärin perusteella. Korpela kertoo, kuinka erään Karjalasta siepatun nemtsin hinta nousi matkan varrella yli tuhatkertaisesti.

Hinnat tietysti vaihtelivat kysynnän ja tarjonnan mukaan. Tässä vahvoilla olivat markkinatietoiset orjakauppiaat, kun ei ollut hintoja tasaavia globaaleja markkinoita. Kauppaa käytiin tässä ja nyt, ja heittelehtivän täsmämarkkinatiedon hallitseva kauppias oli vahvoilla.

Kirjaa lukiessa on hyvä pitää sormi tai kirjanmerkki sivuaukemalla 10-11. Siiinä on kartta tärkeimmistä paikoista ja joista, joita pitkin koko kauppaketju soljui. Se ulottuu Torniosta Heratiin ja Kreetalta Ob-joelle. Mukana ei ole läntisen Euroopan orjakauppaa, joka hiipui alueella vuosisatoja itää ja kaakkoa aiemmin, mutta suuntautui Afrikan kautta Atlantin yli Amerikkoihin.

Kirja myös vilisee henkilö- ja arvonimiä. Korpela avaa juurta jaksain orjuutta termistöstä lähtien. Se oli (ja on yhä) monitahoisempi kuin meille tv:stä tuttu Atlantin takainen plantaasiorjuus.

Kaupungeissa orjilla oli eri tehtävä kuin maaseudulla. Missä kulki orjana olemisen raja, miten se erosi väestön pakko-otoista, työvelvoitteista, velkavankeudesta tai (hallinto)alamaisuudesta?

Jotkut orjat päätyivät hallinnoissa korkeisiin virkoihin, mutta moni rivisotilaaksi. Orjiksi päädyttiin monella tavoin, jopa niin että myytiin omia perheenjäseniä hengen pitimiksi. Oli vapautettuja orjia, jotka eivät halunneet palata kotiinsa.

Orjakauppa oli niin tavallista muun tavarakaupan ohella, ettei se aina edes näy jäljelle jääneissä dokumenteissa. Ilmiö alkoi piirtyä niihin paremmin, kun hallitsijat alkoivat rakentaa tanakampia valtioita rajoine ja hallintoineen. Hallitun alueen väestömäärä oli hyvä tietää, jotta sitä pääsi verottamaan, ja ettei tätä verotuskelpoista ainesta olisi ryöstetty muualle.

Tai ei ryöstetty, jos oli samaa uskontoa. Orjakaupassa olivat mukana tavalla tai toisella kaikki kolme monoteistista Kirjan uskontoa. Ja kyllä ns. omiakin myytiin, katoliset ortodokseja ja päinvastoin, shiiat sunneja ja päinvastoin. Pakanoita voi myös myydä uskontuskitta.

Tämä on tarkkaavaisuutta vaativa mutta kiehtova kirja merkittävästä ilmiöstä. ”Ihmisten ja omaisuuden ryöstely oli suurta liiketoimintaa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa Liettuasta Keski-Aasiaan, Kaspianmerelle ja Balkanille ulottuvalla alueella.”

Se oli myös armotonta, väkivaltaista liiketoimintaa. Niin kuin on tämänkin päivän ihmiskauppa eli orjuus.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa