Tasan sata vuotta sitten kuollut Lenin on historian roskatynnyrissä, suomalaistutkija arvioi – näin väitettä perustellaan

Noin sata vuotta sitten, 21. tammikuuta 1924, kuoli Venäjän vallankumoukselle kasvot antanut Vladimir Iljitsh Lenin. Hänen kunniakseen on pystytetty lukuisia patsaita ja rakennettu mausoleumi Moskovan Punaiselle torille. Hiemankin varttuneemmat suomalaiset muistavat termin marxismi-leninismi.

Mutta mikä on Leninin ja hänen poliittisen perintönsä laita nyky-Venäjällä, ja huomioidaanko hänen kuolemansa satavuotispäivää jotenkin?

– Uskon, että (kommunistien johtaja) Gennadi Zjuganov ja kommunistinen puolue joutuvat hänet ilman muuta noteeraamaan. Tosin Zjuganovkin on kyllä etääntynyt aika kauas Leninin melko keskeisistä linjanvedoista. Hän on hyvin selkeästi leimautunut Josif Stalinin kannattajaksi ja stalinistiksi, sanoo Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro.

Sen sijaan presidentti Vladimir Putin on viime vuosina monessa puheessaan pitänyt Leniniä pääsyyllisenä Neuvostoliiton hajoamiseen. Lisäksi Putin on ollut sitä mieltä, että Ukrainan valtio on keinotekoinen ja Leninin virheellisen politiikan syytä.

– Jos presidentti ja hänen hallintonsa häntä muistavat, se on oletettavasti hyvin varauksellista, Kangaspuro sanoo.

Valtio-opin yliopistonlehtori Heino Nyyssönen Turun yliopistosta uskoo, ettei Leninin kuoleman satavuotispäivää huomioida mitenkään Venäjällä.

– Lev Trotski sanoi aikanaan, että historian häviäjät joutuvat historian roskatynnyriin. Sanoisin, että Lenin on joutunut historian roskatynnyriin.

Kelvannut uuden keskusvallan vakiinnuttajaksi

Putinin ja koko Venäjän poliittisen johdon linjaan on Kangaspuron mukaan kuulunut se, että on ihan sama minkä värinen poliitikko tai keisari on ollut, kunhan tämä on pitänyt ja puolustanut Venäjän suuruutta ja mahdollisimman suurta imperiumia menestyksellä.

– Se omitaan historian viralliseen, kunnioitettuun kaanoniin. Ja toki Leninin hallinnolla oli omat ansionsa siinä suhteessa, että se pysäytti keisarikunnan hajoamisen. Baltian maat, Suomi ja Puola itsenäistyivät, mutta Keski-Aasia, Georgia ja Kazakstan kuitenkin jäivät osaksi Neuvostoliittoa.

Neuvostoliiton hajoamisprosessin pysäyttäjänä ja uuden keskusvallan vakiinnuttajana Leninin hallinto on Kangaspuron mukaan kelvannut, ja sellaisena sitä on pidetty. Tosin tuon ajan ongelmana ovat pitkä sisällissodan historia ja ortodoksisen kirkon asema.

– Nykyinen Putinin hallinto on pyrkinyt luomaan tietynlaista historian mixiä (sekoitusta), jossa on yritetty sovittaa punaisen ja valkoisen vallan elementtejä ja luoda historiallista sovintoa. Siinä valtion edun etualalle pistäminen ja vahvan ja suuren valtion roolin korostaminen ja sitä kautta kunkin roolin tarkastelu on ollut varsinainen kriteeri, jolla historiaa on pyritty kirjoittamaan.

Lenin hahmotteli jo ennen vallankumousta kirjoittamassaan Valtio ja vallankumous -kirjassa suuntaviivoja valtion perustamiseen. Leninin mielestä tulevassa valtiossa kaikkien hallintotehtävien olisi oltava kontrolli- ja tarkistustehtäviä, ja näin Nyyssösen mukaan Neuvostoliitossa kävikin.

– Väittäisin, että tuollainen ajatus vaikuttaa edelleen Venäjällä, hän lisää.

Lenin liian kosmopoliitti

Myös Nyyssösen mukaan isovenäläisyyden ja Venäjän imperiumin ihailu on tärkeää Venäjän nykyisille vallanpitäjille. Hänen mukaansa puheet siitä, että Putin haluaisi palauttaa Neuvostoliiton, on sen sijaan halpa metafora.

– Pikemminkin on kyse vanhan imperiumin loiston palauttamisesta.

Tähän kuvioon Lenin ei Nyyssösen mukaan mahdu, koska hänhän oli hajottamassa vanhan tsaristisen Venäjän.

– Hän ei ollut hajottamassa Venäjän imperiumia, joka ulottuu Suomeen ja Keski-Aasiaan, vaan takapajuisen tsaristisen rakenteen. Tsaristinen rakenne ja ortodoksinen usko taas kiinnostavat Putinia. Lenin on liian kosmopoliitti tähän ajatukseen.

Stalin taas kannatti ajatusta sosialismista yhdessä maassa. Hän oli kansallismielinen, vaikka ei ollutkaan venäläinen vaan georgialainen, Nyyssönen lisää.

– Stalin mahtuu tähän pirtaan paremmin.

Stalinin suosiota lisää myös toisen maailmansodan voitto. Näiden ylpeydenaiheiden takia Stalin on Nyyssösen mukaan nykyisin Leniniä suositumpi.

– Lenin putoaa liian kansainväliseksi, joka voidaan nähdä jopa saksalaisten vakoojana. Häneen ei juurikaan ole vedottu enää pitkiin aikoihin, Nyyssönen sanoo.

Kangaspuron mukaan oireellista on, että kaikkina kriisiaikoina Stalinin rooli arvostettuna ja merkittävänä valtiojohtajana on noussut Venäjällä, kun on kysytty tämän roolia Venäjän valtion suhteen.

– Mutta kun häntä arvioidaan kansalaisten näkökulmasta, niin hänet kyllä on säännönmukaisesti ja selkeästi myös määritelty rikolliseksi ja diktaattoriksi ja henkilöksi, jota ei koskaan haluttaisi valtaan, Kangaspuro sanoo.

– Että tällainen skitsofreeninen ristiriita siinä myös on, hän jatkaa.

"Leninistä luotiin tsaarin sijaisikoni"

Neuvostoliiton aikana Leninistä luotiin Kangaspuron mukaan epätodellinen symboli koko neuvostovallalle.

– Hänestä luotiin tsaarin sijaisikoni Neuvostoliittoon lähes alusta lähtien.

Lenin oli merkittävä toimija ja ehdottomasti sellainen henkilö, joka kykeni kirjoittamaan ja luomaan ideologisia ja poliittisia ohjelmia. Hän kuului bolsevikkien kärkihahmoihin, mutta kärsi myös tappioita. Tällaisena Kangaspuro mainitsee Leninin ja Trotskin kädenväännön Saksan kanssa käydyissä Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa.

Nyyssönen huomauttaa, että leninismi ei ole Leninin ajattelua, vaan Stalinin luoma jumaluusoppi eli oppi siitä, kuinka rakennetaan hillitön henkilökultti.

– Siinä edeltäjästä eli Leninistä tehtiin uusi tsaari tai neuvostovaltion perustaja.

Leninismi liitettiin jo aiemmin tunnettuun marxismiin ja alettiin puhua marxismi-leninismistä. Oppierot piti tehdä näkyväksi. Haluttiin painottaa, että marxismi ei ole sama asia kuin marxismi-leninismi.

– Tähän liitettiin mystinen venäläinen hyvin hierarkkinen kuvio, kun taas marxismia voidaan pitää hyvinkin läntisenä ajatuskuviona, Nyyssönen sanoo.

Vallankumouksista puhuttiin vuoden 1917 tapahtumina

Neuvostoliiton aikana lokakuun vallankumousta juhlittiin näyttävästi 7. marraskuuta muun muassa sotilasparaatilla Moskovan Punaisella torilla. Enää ei marssita, ja vuoden 1917 vallankumouksien muisto on muutenkin haalennut. Tämä ilmeni vaikkapa vuonna 2017, kun vallankumouksista tuli kuluneeksi sata vuotta.

– Niistä ei puhuttu vallankumouksina, vaan haluttiin korostaa valtion historiallista jatkumoa ja puhuttiin ainoastaan vuoden 1917 tapahtumista, Kangaspuro sanoo.

Korostettiin valtion suuruutta ja historiallista tuhatvuotista jatkumoa, jolloin ajanlasku lähtee Kiovan Rusista ja kristillisen Venäjän synnystä.

– Sen vuoksi vallankumousten katkosta ei haluttu korostaa.

Vuonna 2017 Punaisen torin vieressä Maneesimakasiineihin oli pystytetty näyttely Venäjä – minun historiani, jonka pääjärjestäjänä oli Venäjän ortodoksinen kirkko. Näyttelyssä käytiin läpi historian kipeitäkin vaiheita, kuten vankileirit, puhdistukset, vainot, maailmansodat ja Neuvostoliiton historia. Johtoajatuksena oli Kangaspuron mukaan kuitenkin se, että alkuvaiheista lähtien Venäjän ortodoksinen kirkko ja ortodoksisuus ovat olleet koossa pitävä voima.

– Vuonna 2020 hyväksytyssä Venäjän uudessa perustuslaissa ortodoksinen uskonto ja venäjän kieli määriteltiin Venäjän valtakuntaa ja valtiota koossa pitäviksi ja rakentaviksi voimiksi. Tämä oli uusi elementti, Kangaspuro sanoo.

Lue myös: Harvinainen mielenosoitus Venäjällä – Putinin kannalta huonoon aikaan

FT: Venäjä suunnittelee mahdollisesti suurhyökkäystä

Lavrov: Sota on puhdistanut Venäjää