Väinö Kaukonen jätti kotinsa Karjalassa kahdesti ja joutui sotaan jo 18-vuotiaana – nyt jäljellä on enää yksi toive

Korsutuvan tummaa hirsiseinää vasten roikkuu niin Marsalkka Mannerheimin kuva kuin kehystetty Päiväkäskyt. Liedon sotaveteraanien Korsutupa on rakennettu vuonna 1974 takalinjojen esikuntakorsun piirustuksilla.

Vitriineissä on entisten sotamiesten lahjoittamia tavaroita kuten puhdetöitä. Kaikilla tavaroilla on oma tarinansa, jotka ovat kirjattu sinikantiseen kansioon. Tuvan oven vieressä on suuri Suomen kartta, johon on merkitty, mistä suunnista venäläiset hyökkäsivät.

– Tuossa on Saarenpään linnake, josta Väinö äsken kertoi, Markku Heinonen osoittaa kartan alareunaa.

Väinö Kaukonen seuraa vierestä, kun nuorempi kuorokaveri kertaa sotatapahtumia. Kaukonen on paikallisen veteraanikuoron ainoa sotaveteraani.  

Hän on kertonut Saarenpäässä käydyistä taisteluista ystävilleen, vaikka haluaakin ajatella, että menneet ovat menneitä. 

Kaukosen haastattelu on osa MTV Uutiset Liven Linnan etkot -juhlalähetystä, joka lähetetään suorana Hotel Kämpistä 6.12 kello 16.30 alkaen. 

Hyvästi Karjala 

Lietoon asettunut Kaukonen on alun perin Karjalan poikia. Hän asui lapsuutensa Viipurinlahden itärannalla, 10 000 asukkaan Johanneksessa. Siellä hän osallistui suojeluskunnan poikaosaston toimintaan, jossa sai ensioppinsa maanpuolustuksen perusteista.

Talvisodan syttyessä Kaukonen oli 14-vuotias. Hän muistaa edelleen yön, jolloin lähti äitinsä kanssa evakkoon Karjalasta.

– Neljän aikaan aamulla meidän piti lähteä ja jättää huusholli sinne. Kaikki jäi taakse, kun hyppäsimme junaan ja matkustettiin Perniöön.

Perniöstä matka jatkui Paimioon, jossa 14-vuotias Kaukonen piti huolta majapaikan tarjoavan maatilan peltotöistä isännän ja rengin ollessa sodassa.

– Siellä oli talo, missä oli kolme tai neljä hevosta. Me saimme maatilan yläpuolelta pehtoorin talon käyttöön. Meillä oli siellä ihan hyvä olla.

Kutsu sotaan ja tavarat meren pohjaan

Talvisodassa Neuvostoliitto valloitti Kaukosen kotikaupungin Johanneksen. Kaupunki kuitenkin saatiin takaisin jatkosodan ensimmäisinä kuukausina ja Kaukoset palasivat kotiin. Vastassa oli raunioita ja tuhkaa.  

– Kaikki oli tuhottu, kaikki mökit palaneet ja talot poltettu. Ei siinä auttanut kun ruveta töihin, Kaukonen kertoo.

Hän muistuttaa, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin aloittaa alusta. Kaukonen lunasti serkkunsa kanssa rivitalon, jonka he purkivat ja kuljettivat hirret oman saaren rantaan. 

Kaukonen ottaa käteensä puisen porakoneen, jota katsoo kyynelsilmin. Sama työkalu oli hänellä käytössä Karjalassa.

– Ei ollut sähköporakoneita. Tällä tehtiin reikä läpi ja sitten lyötiin puutappi. Kyllä se siitä nousi, Kaukonen muistelee rakennusprojektia.

Vaikka serkukset alkoivat rakentaa uutta elämää vauhdilla, työ keskeytyi, kun nuoret miehet saivat kutsun sotaan. Kaukonen oli tuolloin 18-vuotias.  

– Välittömästi lähdettiin, kun kutsu tuli. Pikkukengät jalassa mentiin niin, että vesi vaan loiskui jäällä. 

Myös Kaukosen äidin piti jättää Karjalan Johannes jo toistamiseen, ja tällä kertaa lopullisesti. Kyläläiset olivat pakanneet tavaroitaan puutavaraproomuun, joka ajoi saaren rantaan. Proomu ei kuitenkaan mahtunut läpi kanavasta ja kaikki tavarat jouduttiin latomaan meren pohjaan.

– Sinne meni kaikki ja siellä ne ovat vieläkin, vakavailmeinen Kaukonen päättää tarinan.

Tykkimiehestä tykinjohtajaksi

Nuori sotamies käskettiin Saarenpään linnakkeelle. Ensin hän toimi tykkimiehenä ja sitten ilmatorjuntapatterin tykinjohtajana.

Talvisodassa Saarenpäällä oli merkittävä osuus torjuttaessa venäläisen laivaston hyökkäyksiä. Jatkosodassa siellä oli käytössä kolme tykkinen järeä rannikkopatteri. 

– Siellä oli kasematteja, missä me sotamiehet olimme. Ammuttiin alas koneita, kun venäläiset kävi aika alhaalla.

Erään kerran Kaukonen oli jo varma, että saa vastustajan kiikkiin, mutta tykin kantama ei riittänytkään. 

– Perkele, se venäläinen pääsi karkuun. No se oli varmaan onnellinen poika, kun pääsi pois.

Vaikka Kaukonen on aina ollut kova laulaja, Saarenpään linnakkeella eivät marssit kaikuneet. 

– Ei siellä sodassa laulamaan keretty, kun kiire oli muutenkin.

"En tunnustanut pelkääväni" 

Erityisen hyvin Kaukoselle on jäänyt mieleen venäläisten hyökkäys, jossa hänen serkkunsa haavoittui.

– Venäläinen hävittäjä ampui suihkun sinne kasemattiin, missä serkkupoika oli, ja se syttyi tuleen. Hän paloi aika pahasti, mutta henkiin jäi.

Kaukonen muistelee, kuinka leikkasi serkkupojan tukan sodan jälkeen niin, että hiukset peittäisivät sodassa palaneet korvat.

Lue myös: Kaukopartiomies Aimo ahmi pervitiiniä, eksyi tovereistaan, kadotti eväänsä, osui miinaan ja selvisi kertomaan tarinansa

Saarenpäässä Kaukonen kohtasi vastustajan silmästä silmään, kun heidän rykmenttinsä ajoi maihin nousseet venäläiset karkuun. Tilanne oli kiperä ja muutama suomalaissotilas piiloutui risujen alle.   

Kaukonen ei itse puhu pelosta – sitä ei ehtinyt miettiä, kun piti toimia.  

– En osannut siinä mielessä pelätä. En ainakaan tunnustanut pelkääväni.

Rauhan kunniaksi salaista tanssia ladossa

Kun rauha oli jo lähestymässä, Kaukonen sai kutsun lähteä pohjoiseen ajamaan pois saksalaisia. Juna kuitenkin pysähtyi Varkauteen.

– Asemalla odoteltiin, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Katseltiin flikkoja, kun koulu oli siinä lähettyvillä.

Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun tuli ilmoitus, että on poikien aika päästä kotiin. Kaukonen ei enää muista, millaisia tunteita raskaat rauhanehdot saivat aikaan. Kotikaupunki Johannes jäi pysyvästi Neuvostoliitolle.

Vaikka sodan jälkeen kaikki piti aloittaa alusta, muistaa Kaukonen myös onnen hetkiä. Salaiset latotanssit tuovat edelleen hymyn vanhan sotamiehen kasvoille.  

– Ei niitä tansseja saanut silloin pitää, mutta ladossa me tanssimme. Oltiin siellä ylhäällä, kun rupesi poliiseja näkymään ikkunoista. Siitä heti karkuun metsään.

Ei enempää sotaveteraaneja

Kaukonen teki elämäntyönsä rakennusmestarina ja rakennusliikkeen toimitusjohtajana. Anja-vaimonsa Kaukonen tapasi vappujuhlissa. Nuoripari meni naimisiin vuonna 1952. Myös Anja toimii paikallisen sotaveteraaniyhdistyksen hallituksessa. He pitävät toimintaa tärkeänä. 

– Täällä on hyviä miehiä, Kaukonen liikuttuu kesken lauseen osoittaessaan kuorokavereitaan.

Kaukonen on yli 25 vuoden ajan johtanut lietolaista sotaveteraanien laulu- ja soittoryhmä Ikäpartiota. Ikäpartiokuoron jäsenten määrä on harventunut aikojen saatossa.

Haastattelua tehtäessä paikalla ovat Kaukosen lisäksi hanuristi Risto Ruohonen sekä laulajat Lauri Kangas ja Markku Heinonen.  

Kaukonen on porukan viimeinen sotaveteraani ja laulaa ystäviensä muistotilaisuuksissa Veteraanien iltahuuto -kappaleen. Viimeksi Kaukonen sen esitti pari vuotta sitten Ikäpartioon kuuluneen tuttavan muistoksi.

– Se on se, joka yleisöä liikuttaa, Markku huikkaa ja viittaa Kaukosen laulamiin soolo-osuuksiin Veteraanien iltahuuto -kappaleessa.

Lisäksi Kaukonen laulaa Turun NMKY:n Seniorikuorossa sekä Turun Sotaveteraanikuorossa. Joka keskiviikko hän ottaa taksin ja suuntaa Turkuun lauluharjoituksiin.

Kaukonen itse sanoo, että aikoo laulaa ainakin 100-vuotiaaksi asti. Ystävät nauravat murjautukselle, vaikka tietävät, että kuorokaveri on tosissaan.

– Sano vielä se sinun toiveesi, minkä olet meille kertonut, Heinonen kannustaa ystäväänsä.

Kaukonen miettii hetken.

– Toivon, että meitä sotaveteraaneja ei tulisi enää yhtään enempää.