Studio55.fin varttuneemmat lukijat muistelivat äitiyttä ja äidiksi tuloa omassa nuoruudessaan. Moni uskoi äitiyden olevan naiselle elämän parhaita asioita haasteista huolimatta. Kun ennen vanhaan ei ollut elämää helpottavia kodinkoneita ja laitteita, nykyäitien ympäriltä tuntuu puuttuvan kunnon tukiverkostot, vastaajat uskoivat.
Kylä kasvatti
Äitiys oli ennen vaikeampaa toisella tavalla kuin nykyään. Ennen ei ollut niin paljon elämää helpottavia laitteita, mutta toisaalta kylä ympärillä kasvatti lapsia ja ei ollut niin paljon paineita työstä sun muusta. Ajat muuttuu, mutta äitiys säilyy ennallaan isossa mittakaavassa.
-Marika
Ennen äidit olivat kotona, äidit eivät nauttineet alkoholia ja olivat omistautuneita lapsilleen. He olivat myös tyytyväisempiä elämäänsä kuin äidit nykyään. Äideiltä tänä päivänä vaaditaan eri asioida kuin äideiltä ennen, vaativuutta ei voi verrata. Oma paras muistoni on se, että sain kaksi ihanaa lasta vaikka parisuhde ei onnistunut, mieheltä puuttui vastuuntunto.
-eila
Kulttuurisokki ja häpeää
Synnytin aikoinani Tukholmassa ja asuin lapsen ensimmäiset vuodet siellä. Totuin ruotsalaisten lempeään suhtautumiseen lapsiin, oli sokki muuttaa takaisin Suomeen, missä lapset eivät saaneet kuulua eikä mielellään edes näkyä. Nykyään on taas toista, lapset kasvavat ilman normaalia tapakasvatusta ja vanhemmat pelkäävät lasten pettyvän, jos kieltävät jotain.
-tintti
60-70-luvuilla sai hävetä suurta lasten lukumäärää. Ja kun synnytin vanhempana.
-Muori
Teiniäitiyttä 60-luvulla
Sain ensimmäisen lapseni vuonna 1966 17-vuotiaana ja toisen lapsen 20-vuotiaana. Toisen lapsen syntymää varjosti isäni kuolema samalla viikolla. Oli siis sekä surua että iloa, ja muistan ilon olleen päällimmäinen tunne ja toisaalta vastuu pienestä vauvasta ei suonut aikaa surulle. Surun aika tuli noin puolen vuoden kuluttua, jolloin vetäydyin sohvalle nukkumaan ja näin unta isästä.
Olin siis ihan teiniäiti, opiskelut kesken ja vastuu suuri. Näytin kaikille, että pärjään. Siihen aikaan tosin en ollut ainoa nuori äiti, ei ollut ehkäisymenetelmiä ja niinpä teiniäitejä oli paljon. Tukea en pyytänyt eikä sitä tarjottu. Nykyisin tukea tarjotaan helpommin nuorille äideille, mutta koen silti, että äitiys on toisella tavalla vaikeampaa nykyäideille. Aika on niin toisenlainen, viihdettä ja virityksiä on nykyisin liikaa, mielenterveysongelmia enemmän kuin silloin omana aikanani.
60-luvulla taloudellinen tilanne ei ollut hyvä, mutta en muista olleen minkäänlaista suoranaista puutettakaan. Opiskelin siinä pienten lasten äitinä vähitellen opettajaksi asti ja olen jo isoäiti kolmelle lapsenlapselle. Koen näin jälkikäteen olleeni ihan liian nuori äiti, ja tukea olisin tarvinnut enemmän. Suhde vanhimman lapsen kanssa on symbioottinen, hän vaistoaa minusta kaiken ennen kuin sanon mitään. Olen ollut liian lapsellinen ja impulsiivinen ja seikka kaduttaa. Tässä tarinaa 60-luvun teiniäitiydestä. Nykyisin äidiksi tullaan vanhempana, mutta uskon ettei se äitiys nykyisinkään niin helppoa ole. Aika on muuttunut, äitiyttä ei ehkä niin paljoa arvosteta kuin aikaisemmin.
-kaarina
Äitienpäivä kuumeessa teho-osastolla
Sain kokea äitiyden onnen 36 vuotta sitten, kun esikoispoikamme syntyi päivää ennen äitienpäivää vuonna 1980. Synnytyksen yhteydessä sain sepsiksen (=verenmyrkytyksen) ja jouduttiin tekemään hätäsektio. Olin kovassa kuumeessa teho-osastolla juuri tuona äitienpäivänä. Mutta muistan hämärästi sen ilon ja onnen tunteen, mikä koin, kun mieheni toi esikoisemme näytille. Koen vieläkin tuon saman tunteen niin äitienpäivänä kuin muinakin vuodenpäivinä. Äitiys on koko elämänpituinen juttu – hieno juttu !
-Mama
Kätilön työpäivä Kätilöopiston synnytyssairaalassa 30. tammikuuta 1962. Vauvahuoneen ikkunan läpi kuvattu kätilö hoivaamassa vastasyntynyttä vauvaa.
Pyörtyileviä isejä naistenklinikalla
Kun synnytin esikoiseni, ei naistenosastolla vielä ollut vierihoitoa. Vauvat vain tuotiin syömään määräajoin, olivat ne sitten hereillä tai eivät. Keskimmäinen sai olla vierihoidossa päivät, mutta yöksi hänet vietiin vauvojen makuuhuoneeseen. Nuorimmainen sitten jo olikin ympärivuorokautisessa vierihoidossa, mikä auttoi imetyksen parhaaseen mahdolliseen alkuun. Nuoruudessani pääsivät jo isätkin synnytysvalmennukseen/synnytykseen mukaan. Sairaalamme naistenklinikan johtava lääkäri tosin oli vanhan koulun miehiä. Hän puuskahti: ”Enemmän me joudumme hoivaamaan pyörtyileviä isiä kuin synnyttäviä äitejä!”
Oma äitini oli kotiäiti, kuten useimmat äidit 1940-luvulla. Uskon, että tuolloin oli paremmat mahdollisuudet opettaa lapsille kaunista käytöstä, kun äiti oli lapsen elämässä läsnä koko ajan. Paljon riippui kasvattajista, miten lapsia kohdeltiin. Ei ruumiillinen rangaistuskaan ollut lailla kielletty, kuten nykyään. Tukistus ja jopa selkäsauna olivat tavallisia, tosin ei meidän perheessämme. Itse en ole tuollaisiin koskaan turvautunut, silloinkaan kun laki sen vielä salli.
Ennen ei kasvattajalla ollut mahdollisuutta saada sellaista määrää tietoa ja neuvoja lapsen kohtelusta ja lapsipsykologiasta kuin nykyään. Tuntuu, että tiedon tulva (mm. netistä) on suorastaan ylitsevuotava, ja saattaa aiheuttaa jopa epävarmuutta ja alemmuudentunnetta kasvattajassa. Teen niin tai näin: aina väärin päin. Mutta kai se enimmältään on hyväksi, että saamme uutta tutkimustietoa. Joskus katsellessani äitejä ja lapsia bussissa tai kaupungilla huomaan, että äiti ei ehdi vastata lapsensa yhteydenottoihin, kun kännykkäpuhelu on tärkeämpi. Ei ole äiti enää lapsensa kanssa samalla tavalla yksin kuin omana aikanani: aina on joku saavutettavissa ”langan päähän”. Minun mielestäni tämä voi mennä liiallisuuksiin – lapsen asia on aina tärkein. Tekniset laitteet eivät saisi viedä liikaa aikaa lapselta. Kännykkä on tietysti myös kotiäidin henkireikä, mutta kohtuus kaikessa. Lapsi on pieni niin kovin lyhyen aikaa.
Kun ajattelen äitiyttä, voin todeta että se on ollut parasta elämässä. Ja vaikka kasvatuksen tulos ei aina ole sellainen kuin toivoisimme, niin uskon että jokainen äiti yrittää parastaan, kulloistenkin voimiemme mukaan. Silloin voi äitienpäivänä sanoa itselleen: Olen ollut riittävän hyvä äiti.
-Tytti Tättäläinen
Äiti syöttää vauvaa vuonna 1983. Kuvituskuva.
Neljän lapsen äiti: "Parasta, mitä minulle on koskaan sattunut”
Minun lapseni syntyivät vuosina -84,-87,-93 ja-94. Olen siis neljän aikuisen lapsen äiti. Itselläni ikää on 55 vuotta. Esikoiseni on poika ja sen jälkeen tuli tyttö, poika ja tyttö. Kahdeksankymmentä luvulla olin todella nuori äiti, saadessani kaksi ensimmäistä lastani. Toivottavasti olen osannut olla hyvä äiti.
Yhdeksänkymmentä luvulla olin jo kokeneempi ja rennompi. Kahden ensimmäisen lapsen kohdalla ompelin paljon, silloin muodissa olevia college-vaatteita, joita ompelin myös siskojeni lapsille. Luin paljon satuja, kävimme milloin huvipuistoissa, milloin rauhoituimme vuokramökeille nauttimaan Suomen kesästä. Lasten isä oli kolmen ensimmäisen lapsen mukana synnytyksissä, nuorimmaisen synnytin yksin, omasta tahdostani, koska koin olevani jo konkari-synnyttäjä ja kotona oli vuoden ikäinen pieni poika kahden alakoululaisen kanssa kotona. Pärjäsin siis yksin. En muuten ole koskaan kertonut nuorimmaisellemme, että isä ei ollut mukana, hoksasin sen juuri nyt tätä kirjoittaessani.
Kahden ensimmäisen lapsen kohdalla halusin olla mahdollisimman pitkään kotona ja päätin ottaa muutaman lapsen kotiimme hoitoon, ryhdyin perhepäivähoitajaksi. Kahden nuoremman kohdalla halusin nopeammin työelämään, opiskelun kautta ja he olivat ensin perhepäivähoidossa ja myöhemmin päiväkodissa, esikoulussa. Elämä oli aikamoista työ-päiväkoti-koulu elämää, koska kaksi vanhempaa lasta olivat ala-asteella ja osallistuin mielelläni myös koulun järjestämiin vanhempainiltoihin ja muihin koulun tapahtumiin.
Isovanhemmat asuivat yli kolmensadan kilometrin päässä, jonne varsinkin kahdeksankymmentä luvulla matkasimme mieluusti useina viikonloppuina ja juhlapyhinä. Yhdeksänkymmentä luvulla matkat vähenivät ja asiat kääntyivät toisinpäin; isovanhemmat tulivat meidän luoksemme. Se mikä minua harmittaa näin jälkeen päin, on se, etten jaksanut kahdelle nuoremmalle enää lukea niin paljon satuja, kuin kahdelle vanhemmalle. Tuntui, ettei ollut aikaa, eikä resursseja. Mutta kaiken kaikkiaan elämä silloin, pienten lasten kanssa oli yksinkertaista ja mutkatonta. Rakensimme omakotitalon ja elämä pyöri lasten ehdoilla. Parasta, mitä minulle on koskaan sattunut, oli tulla äidiksi näille neljälle lapselleni, jotka ovat minulle kaikkein rakkaimmat ja tärkeimmät elämässäni. Nämä neljä jalokiveä.
-Neljä Jalokiveä
"Lapsien piti olla hiljaa"
Ainakin vanhoja ihmisiä kunnioitettiin minun lapsuudessani enemmän. Vanhoja ihmisiä kuului teititellä ja minäkin teitittelin mummoani. En tiedä kunnioitettiinko äitejä varsinaisesti enemmän, mutta asenne lapsiin on muuttunut. Minun lapsuudessani 50- ja 60-luvulla lapsia ei arvostettu samalla tavalla. Lapsien piti olla hiljaa vanhempien seurassa ja lapset eivät päässeet samaan kahvi- tai ruokapöytään kuin aikuiset. Lapsia komennettiin myös enemmän.
Luulisin, että äitiys on nykyään helpompaa, koska isätkin osallistuvat lasten hoitoon ja äitiysloma on pitempi. Myös kodinkoneet helpottavat. Minun lapsuudessani äiti pesi pyykit pulsaattorikoneella ja kesäisin vesipulan takia (asuttiin maalla) pyykit vietiin maitokärryillä läheiseen rantaan, jossa ne huuhdottiin. Lapset olivat mukana kaikissa töissä. Pölynimureita ja mikroja ei ollut. Ei myöskään pakastinta tai jääkaappia. Eli äidit tekivät kaiken käsin lasten avustaessa. Miehet eivät osallistuneet kotitöihin. Minun mieheni jo osallistui ja oli mukana synnytyksissä. Kotityöt ovat kuitenkin lasten ollessa pieniä langenneet minulle, koska olin silloin kotona ja miehellä oli pitkät työpäivät.
Nykyäidit osaavat hyödyntää palveluita ja mielellään käyvät ulkona syömässä ja kahvilla. Minun nuoruudessani ei ollut siihen varaa. Myös netti helpottaa yhteydenpitoa ja netin myötä vaatteetkin ovat halventuneet. Äitiys on muuttunut todella paljon myös somen ansiosta ja nykynuoret ovat paljon valveutuneempia kuin vaikka 40 vuotta sitten.
Paras muisto on pienet lapset ja se lapsen tuoksu. Myös synnytykset olivat helppoja niistä on hyvät muistot. Toinen lapsi syntyi ennen äitienpäivää ja olin äitienpäivän sairaalassa. Se on jäänyt mieleeni ikimuistoisena. Saimme kakkua ja meitä kohdeltiin sairaalassa hyvin.
-mymmeli
Ӏitiys oli itse hoidettava homma"
Sain lapseni 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa. Äitiyslomat olivat lyhyitä, äitiys oli jotenkin itse hoidettava homma. Lapset jäivät suurelta osin äidin kontolle, eikä enää ollut sitä maalaispihapiiriä, missä lapset hoitui osin yhteisvoimin. Asenteet ovat muuttuneet, isät mukana lastenhoidossa samoin kuin yhteiskunnan tuki lisääntynyt. Helpompaa vai vaikeampaa, jaa-a – ennen ei ollut koneita kotitöitä helpottamaan, nykyisin ei ole lähipiiriä mukana! Mutta jos vertaa siihen aikaan 50-luvulla, kun äiti kuskasi 11 lapsen katraan hiekkamontulle talvella pesemään lakanapyykkiä, niin ennen oli vaikeampaa ja kaikki äitiyteen liittyvä vei paljon aikaa. Kyllä kotitöihin on tullut helpotusta ja äitiydestä on helpompi nauttia kuin ennen, on asennekysymys, laittaako oman aikansa vai aikansa lapsen kanssa ensisijalle. Mielestäni liikaa suoritetaan kaikkea, jopa äitiyttä. Kyllä se lasten tulo vaan omat ja lasten ajat nivoo yhteen. Enkä tarkoita ettei minnekään pääsisi, valinnat ratkaisee.
Paras muisto äitiydestäni on kun noin 10-vuotias poikani paistoi kaupassa käyntini aikana omatoimisesti joulutortut ilokseni ja avuksi kiireiselle äidilleen. Kaikki lapsiltani tullut pyyteettömyys on iso ilo äitiydessä. Vauvaikä ja aika ennen kouluun menoa on niin kovin herkkää ja nopeasti katoavaa, toivon kaikkien panostavan siihen ja nauttivan siitä. Tämän päivän hektisyys on kyllä haasteellista on sitten kyse äitiydestä tai mistä tahansa, sitä saisi rauhoittaa, loppujen lopuksi onneen tarvitaan pieniä arkisia asioita.
-aqnsku52
Veljekset valmistavat aamiaista äidille äitienpäivänä.
Rakkain muisto
Kun sain ensimmäisen lapsen rinnalleni. Tietenkin kaikkien kolmen muunkin lapsen syntymä on ollut ihania aikoja. Näitä muistoja en antaisi pois mistään hinnasta. Kun ajattelenkin niitä, niin kyynel tulee silmään.
-Mummo61
Lapsi huomioi
Paras muistoni äitiydestäni on, kun esikoiseni sai hyvin tehdystä työstä työpaikaltaan lounasseteleitä ollessaan 17-vuotias. Hän sanoi minulle, että ”Äiti, sinä olet yksinhuoltajana kantanut minulle aina ruokaa 17 vuotta, joten nyt on minun vuoroni tarjota sinulle. Valitse ruokapaikka jossa syömme lounasseteleilläni.”
-ÄIPYLI
Äitienpäiväkukkia äidille vuonna 1972.
Kasvatus ei mennyt hukkaan
Maatalossa riitti heti töitä kun ”laitokselta” päästiin, toki anoppi varoitteli ja kertoi kuinka ennen maattiin viikkotolkulla synnytyksen jälkeen. Anoppi hoiti lasta silloin kun olin navetalla töissä, kiitos siitä.
Paljon pojat olivat vaunussa ulkona, helpottivat vahtimista, kun mummo ei enää ollut maisemissa. Nyt kun mietti niitä aikoja, saa olla kiitollinen, ettei mitään isompaa sattunut, vaikka ympäristö ja kaikkeen kerkeävät pojat olivat aikamoinen yhdistelmä. Pojat ovat nyt aikuisina kertoneet, mitä kaikkea he ovat kerenneet tehdä kun vanhempien silmä vältti: lähes kaikki isommat puut oli kiivettynä, isän terävät puukot, kirveet ja sahat oli tarvittaessa otettu käyttöön, ojanpohjat kävelty, rummut ryömitty, katoilla kiipeilty jne.
Isä otti poikia traktoriin heti kun malttoivat istua liikkumatta, silloin pääsin vapaammin tekemään ”sisätöitä” – pojista kaikista on tullut konemiehiä ja töitä pelkäämättömiä. Lukupuoli on ollut heikompaa, ei ollut aikaa silloin ”kuulustella” läksyjä siten kuin nykyihmisillä. Itsekin olin vastannut omista opiskeluistani ja jotenkin se oli omille pojillekin tehty selväksi.
Silloin ei ollut mahdollisuutta tarjota lapsille viihdykkeitä, matkoja, reissuja tai muuta sellaista. Lomilla vietiin pojat mummolaan viikoksi pariksi – sielläkin oli maatila, jossa he oppivat lisää elukoista ja koneista.
Loppujen lopuksi vaikka meillä oli ehkä vähemmän tarjota, kuin mitä nyt tähän aikaan, niin voimme sanoa että pojista on tullut ”veronmaksajia”. Kasvatus ei ole mennyt ihan hukkaan.
Olen seuraillut, että jos lapset on koulutettu ”viimeisen päälle”, ei niitä näy juurikaan kuin kerran pari vuodessa kotonaan käymässä. Täällä pohjoisessa peräkylillä ja kylälläkin asuu paljon vanhuksia joiden luona ei käy juuri kukaan. Meillä on lähes joka viikko joku pojista käymässä tai ohikulkiessa pistäytyvät.
-Mummo maalta
Asenne oli: Naiset töihin
Tulin 1400 grammaa painavan pienokaisen äidiksi 40 vuotta takaperin. Se oli elämäni paras tapahtuma useiden ikävien keskenmenojen jälkeen. Parasta nyt ja aina! Ihana terhakka pikkumies, jota aloin hoitaa kotona.
Muistan kuinka epätavallista oli, että äiti jäisi kotiin yli virallisen äitiysloman. Onneksi hain anomalla ja sain kuin sainkin virkavapaata pikkuisen hoitamiseksi kokonaisen lisävuoden. Olin ison työnantajan ensimmäinen, joka uskalsi hakea ja sai lisä-aikaa. Asenne oli epäilevä, mutta kuitenkin tukeva työkaverienkin taholta. Yleisasenne oli: naiset työhön.
Äitiys on synnyttävälle naiselle varmaan niitä elämän huippuhetkiä, nyt ja silloin. Äitiys on ”veressä” ja on nyt ja aina ollut arvossaan.
Avoimuutta on tullut lisää, koska jumppatunnilta tuleva nuori äiti saattaa alkaa imettämään vauveliaan eteisessä ja se jos mikä on luonnollista nykyisin, ehkä ei silloin joskus. Nyt ja silloin äidit asettavat yleensä kaiken edelle lapset, varsinkin heidän ollessaan pieniä.
Vaikka äiti olisi minkälainen pakkaus tahansa, ei mikään ole mitattavissa vain rahassa, vaan tärkeintä on koti, hellyys ja rakkaus, tässä ompi wanhan mamman elämän oivallus.
-wanha mamma
Pieni tyttö ja kukkakimppu äidille toukokuussa 1977.
Yksinhuoltajan tarina
Kun haikara vihdoin, monen monen vuoden ohilennon jälkeen pysähtyi kohdalle, tunsin olevani maailman onnellisin ihminen – enhän ollut mitään niin toivonut kuin äidiksi tuloa. Vain muutamaa vuotta myöhemmin minulla oli kaksi ihanaa, tervettä poikaa, mutta ei miestä, sillä – liekö sitten perheen kasvu vai mikä – ero oli tullut ja olin sananmukaisesti yksinhuoltaja.
Vaikka laulussa sanotaan, etten päivääkään vaihtaisi pois, voisin ainakin jokusta sieltä historiasta hieman muuttaa. Pääsääntöisesti äitiys ja elo lasten kanssa oli kuitenkin ihanaa! Erotessani päätin, etteivät lapseni joudu luopumaan mistään vain siksi, ettei heidän elämäänsä kuulunut isää. Me matkustelimme, juhlimme, pelasimme lätkää ja rakentelimme yhdessä legolinnoja. Äitienpäivänä kävimme mummilassa – minulle jokainen päivä oli äidinpäivä! En hakenut kunnioitusta, en sääliä siitä että oli yksin lasten kanssa, en miettinyt asenteita enkä elämän vaikeutta. Olin – ja olen yhä – niin onnellinen siitä, että olin vihdoin nuo lapset saanut!
Tänä päivänä nautin siitä, että lapseni ovat aikuisia, menestyviä ihmisiä, joilla arvomaailma on kohdallaan ja kunnioitus äitiään ja muitakin vanhempia ihmisiä kohtaan näkyy jokapäiväisessä elämässä. Tiedän, että jos tarvitsen apua, saan sitä pojiltani milloin vaan, eikä taida olla sellaista päivää etteikö jompi kumpi lapsistani olisi yhteydessä puhelimitse tai somettamalla. Jos minun pitäisi kiteyttää äitiys yhteen sanaan, olisi tuo sana kiitollisuus.
-Lilli-mama
Milloin ja miksi äitiä pitää todella?
Kysyimme lapsilta, milloin ja missä tilanteissa äitiä pitää totella. Katso vastaus videolta!
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.
Mihin äitiä tarvitaan?
Mihin äitiä tarvitaan? Lapset kertovat, mikä on äidin tarkoitus.
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.