Helsingissä Pasilan poliisitalon edusta on täynnä eri ikäisiä miehiä. Kurkistus sisätiloihin kuitenkin kertoo, että se ei ole koko kuva turvapaikanhakijoista. Sisällä on naisia ja pieniä lapsia.
– Ihmiset ovat jonottaneet pitkään ja palelleet. Onneksi poliisi päästi naiset ja lapset aamulla lämpimään, kertoo vapaaehtoistyötä paikalla tekevä Sumeije Nouri.
Yksi lapsi istuu kuitenkin ulkona rattaissa aikuisten keskellä. Nouri ja toinen vapaaehtoinen Anna Reenkola kertovat, että lapsi olisi päässyt äitinsä kanssa sisälle, mutta nainen ei ollut uskaltanut lähteä erilleen miehestään. Luottamus virkamieheen on koetuksella.
Nouri ja Reenkola itse kiittelevät poliisia, joka on heidän mukaansa kohdellut turvapaikanhakijoita asiallisesti.
Poliisista kerrotaan, että tilanne Pasilassa on ollut samankaltainen heinäkuusta asti, mutta viime päivinä tulijoita on ollut aiempaa enemmän. Tänään tehtiin lukumäärässä tämän vuoden ennätys yhden päivän osalta. Turvapaikanhakijoiden asioita käsittelemässä on normaaliin verrattuna lähes nelinkertainen määrä työntekijöitä.
Poliisissa mietitään nyt, pitäisikö ihmisille hankkia ulos istuimia, jotta odottaminen olisi siedettävämpää.
Väsymystä, nälkää ja kylmyyttä
Noin vuoden ikäinen lapsi läpsyttelee poliisitalon lasi-ikkunaa sisäpuolelta ja innostuu hihkumaan, kun taputan ruutua vastaukseksi toiselta puolelta. Osa lapsista näyttää nuokkuvan aamupäivällä silmät puolisalossa aikuisten sylissä.
Nouri kertoo, että ihmiset ovat ylipäätään todella väsyneitä. Suurin apu olisi se, että he pääsisivät mahdollisimman nopeasti sisään rekisteröitymään turvapaikanhakijoiksi. Siinä vapaaehtoiset eivät voi auttaa.
– Moni on aamusta asti odottanut eikä välttämättä ole syönyt mitään. Olemme tehneet, mitä olemme voineet eli antaneet ruokaa, juotavaa ja lämpimiä vilttejä, Nouri sanoo.
– Voi myös kysyä vain, miten voin olla avuksi. Tai näyttää, että minä jonotan tässä sinun kanssasi, Reenkola sanoo.
Kaikki tulijat eivät välttämättä ole lähteneet pakoon vainoa, mutta epävarmuus ja väsymys ovat lähes kaikille yhteinen kokemus. Vapaaehtoiset pidättelevät itsekin kyyneleitä – ihmisten tarinat tuntuvat raskailta. Osa heistä kaipaa takaisin kotiin.
– Tässä oli irakilainen nainen, joka äsken itki hirveästi sitä, että häneltä ovat lapset ja mies jääneet. Matka meren yli, metsien läpi ja kaduilla nukkuminen on ollut raskasta. Hän ei vain jaksa sitä, Nouri kertoo.
Arabiankielen taito tarpeen
Reenkola ja Nouri ovat paikalla vapaaehtoisina ilman mitään taustajärjestöä. Suunnitelmat auttamisesta ovat saaneet alkunsa Facebook-ryhmässä.
– Meille tuli pari päivää sitten tullut tieto, että täällä tarvitaan apua. Olemme tavallisia suomalaisia kansalaisia, Nouri kertoo.
Hänen arabiankielen taidostaan on ollut runsaasti hyötyä.
– En ymmärrä, miten olisimme selvinneet ilman sitä. Emmehän me olisi saaneet ihmisiä otettua vastaan junista tai muutenkaan pystyisi auttamaan, jos ei olisi yhteistä kieltä, Reenkola kertoo.
Nouri on jakanut puhelinnumeroaan siltä varalta, että ihmiset tarvitsevat tulkkausapua myöhemmin. Ihmisillä onkin paljon kysyttävää ja vaikeimmat kysymykset on täytynyt välittää asiantuntijoille.
Tarvitaanko täällä lisää apua?
– Vaikea sanoa, koska itsekin olen ensikertalainen. Varmasti ihmistä voi aina auttaa. Toisaalta suomalaiset ovat nyt niin auttamishaluisia, joten jos nyt sanon, että täällä tarvitaan takkia, sitten niitä on 7000, Reenkola nauraa.
Turvapaikanhakijoiden määrä kasvaa rajua tahtia ja tilanteen hallitseminen muuttuu entistä vaikeammaksi. Onko vapaaehtoisten mielissä syntynyt ratkaisua kriisiin?
- Se on liian vaikea kysymys. Mitä enemmän luen eri näkökulmia, monet niistä tuntuvat järkeviltä. En tiedä, mitä tuolla jossain rakenteissa pitäisi muuttaa, mutta nyt tilanne juuri tässä tilanteessa on tämä. Toimin vain sen mukaan, miten itse haluaisin itseäni kohdeltavan vastaavassa tilanteessa, Reenkola sanoo.