Alavetelissä asuva Antero Mikkola käy tapaamassa hoivakodissa olevaa vaimoaan nyt ulkoa käsin, ikkunan välityksellä. Vaimo on ollut Sandbackassa jo vuosia – hän on vaikeasti sairas ja sänkyyn sidottu. Yhteyttä on vaikea saada muuten kuin katseella ja kosketuksella.
Antero Mikkola parkkeeraa autonsa tuttuun paikkaan ja kävelee ulkoikkunan taakse. Se on onneksi matalalla. Kop kop kop!
– Sunnuntaina pääsin viimeisen kerran syöttämään häntä kello 11.30. Sen jälkeen tuli tämmöinen stoppi. Nyt ei tiedetä yhtään, milloin nähdään seuraavan kerran muuten kuin lasin läpi, sanoo Mikkola.
Hänen äänensä murtuu, vaikka tilanteen vakavuus ja vierailukielto on ymmärrettävä asia.
– Tottakai! Jos näiltä potilailta menee vielä hoitajat, sitten ollaan katastrofissa, sanoo Mikkola.
Antero Mikkola.
Lue myös: Kommentti, jota et lue kuivin silmin: Hurja koronaviikko päättyi kyyneliin pitkäaikaissairaan ikkunan alla – "Pieni rajoitus, suuri määrä kärsimystä"
"Saiskos sitä vaimoa puhelimeen"
Toisaalla koivuhakalaisessa kerrostaloasunnossa kiertelee Pauli Karjala. Hän näyttää hääkuvaa, joka on otettu kuutisenkymmentä vuotta sitten. Makuuhuoneessa on vaimon sairaalasänky ja liuta apuvälineitä – niiden turvin Karjala on onnistunut hoitamaan vaimoa kotona.
– Mutta sitten tuli sairauskohtaus, piti soittaa ambulanssi ja nyt hän on Tunkkarissa vuodeosastolla.
Karjala ottaa puhelimen käteensä ja naputtelee osaston numeron. Ensin siihen ei vastata, mutta kolmas kerta onnistuu.
"Saiskos sitä vaimoa puhelimeen...?" kyselee mies varovasti.
Ei saa nyt, kun puhelin on päiväsaikaan varattu viranomaiskäyttöön. Hoitaja kyllä kertoo kuulumiset ja lupaa että ilalla voi soittaa. Karjalalla tulee aika pitkäksi, kun on vielä ikäihmisten liikkumisrajoituskin päällä.
– Mietin myös sitä, että kun vaimolla on muistisairaus, niin.... Jos kovin pitkään kestää tämä nykyinen tilanne, niin tunteeko hän enää?
Pauli Karjala.
Hoivakodeissa tuska on jo tullut tutuksi. Kuusikummun palvelutalon johtaja Kirsi Hyyppä aikoo ottaa käyttöön äärimmäiset keinot.
– Ovet on lukittava, koska osa asukkaista ja omaisista ei ymmärrä vierailukieltoa lainkaan, tuskailee Hyyppä.
Palvelutalossa asuu osin hyväkuntoista porukkaa, joilla on omat harrastukset ja vilkaskin seuraelämä.
– Nyt on vaikea hyväksyä, että nämä rajoitukset koskisivat heitä, sanoo Hyyppä.
Honkaharjun palvelutalossa tilanne on selkeämpi: ovet ovat muutenkin lukossa ja suurin osa asukkaista vuodepotilaita.
– On tämä silti hankalaa. Kyllä omaiset kaipaavat rakkaitaan ja päin vastoin, tietää palveluesimies Maria Sorvisto.
Hänelle ongelma on tuttu: kaikki eivät pysty puhumaan puhelimessa. Ainut toimiva kontakti on kosketus ja katse.
– Poikkeuksia me teemme, jos on kyse saattohoidosta. Silloin omaiset saavat olla mukana viimeisillä hetkillä.
Sandbackan ikkunan takana Antero Mikkola heittää viimeiset koputukset ikkunaan. "Hei rakas!"
– Tämä koskettaa niin väkevästi, ettei löydä sanoja ollenkaan. Tämä on tilanne, mihin ei ole minkäänlaista käsikirjoitusta.
Maria Sorvisto.