Äiti: Poikani leimattiin häiriköksi – jäi ilman erityistukea, kun "ei ole tilaa"

– Arvosanat putosivat alakoulun tasosta jopa noin kolme numeroa. Viitosia alkoi tulla.

Mutta arvosanat eivät olleet äidin mielestä ongelman ydin, sillä äiti kertoo, ettei poika hallitse oman toimintansa ohjausta samalla tavalla kuin muut ikäisensä. 

– Hänen on vaikea tietää, mihin pitää mennä, mitä pitää tehdä ja mitä hän tarvitsee seuraavaksi. Myös työmuisti on todettu heikoksi. 

Samaan aikaan koulupäivistä alkoi tulla yhä raskaampia.

Kun vaikeus näyttää häiriköinniltä

Äidin mukaan vaikeudet näkyivät koulussa helposti väärällä tavalla.

– Poika saattoi tunnilla esimerkiksi hahmottamisvaikeuksien vuoksi liikkua luokassa, eikä hän aina ymmärtänyt, miten tehtävät pitäisi tehdä tai miten tavaroita pitäisi käsitellä.

Seurauksena oli lähes päivittäin Wilma-merkintöjä.

– Poika leimattiin häiriköksi.

Äidin mukaan vaikeudet ahdistivat poikaa, vaikka taustalla oli se, että poika ei ymmärtänyt tehtäviä. Hänen olonsa kävi vaikeaksi, ja poika jumiutui ja alkoi puuhata omiaan eikä pysynyt paikoillaan.

– Poika koki ettei hän ikinä onnistu. Käsittääkseni hän tiedostaa, että hänellä on vähän vaikeampi oppia ja että hän on vähän erilainen kuin muut. 

Äidin käsityksen mukaan poika kokee, että häntä rangaistaan tästä huolimatta jatkuvilla viesteillä koulusta. 

Viestitulva kuormitti koko perhettä.

– Minulla oli yhdessä vaiheessa sellainen olo, että laitan kohta viestin, että älkää laittako enää yhtään viestiä.

Poikakin koki, että on ihan sama, mitä hän koulussa tekee, sillä hän saa aina kuitenkin merkinnän.

Äidin mukaan viime talvena yläkoulun opettaja kysyi vanhemmilta puhelinpalaverissa, jossa oli lääkäri mukana, että pystyisikö lääkäri järjestämään henkilökohtaisen avustajan kouluun?

– Lääkäri vastasi, että eihän hän nyt pysty avustajaa järjestämään, sillä se on koulun tai kaupungin tehtävä.  

Puhelin oli pojalle turva

Yksi tilanne kärjisti ja muutti tilanteen.

Koulussa otettiin käyttöön uusi sääntö, jonka mukaan puhelinta ei saanut pitää esillä. Äiti ymmärsi säännön, mutta hänen mukaansa juuri tämän pojan kohdalla puhelimella oli toinen merkitys.

– Poika ei osaa eikä ymmärrä katsoa tavallista analogista kelloa. Puhelimesta hän tarkisti ajan, kertoo äiti.

Puhelin oli päivän aikana pojan turva: hän saattoi kysyä äidiltä viestillä, mitä seuraavaksi tehdään ja minne pitää mennä. 

Kun puhelin otettiin pois, hän meni äidin mukaan lukkoon. Rehtori soitti äidille ja pyysi tämän koululle, kun koululla ei saatu kontaktia poikaan.

– Poika ei pystynyt enää jatkamaan päivää, kun hänellä ei ollut mitään kontaktia kehenkään.

Äiti haki 13-vuotiaan poikansa kotiin.

Hän ihmettelee yhä, miksi tällaiset tilanteet eivät aikaisemmin johtaneet siihen johtopäätökseen, että tavallinen luokka ei ole pojalle oikea paikka.

– Pojalla ei ole oman toiminnan ohjausta, hänen työmuistinsa on käytännössä olematon. Hän ei ole koskaan oppinut kertotauluja tai sanastoja ulkoa.

Apua tuli lopulta koulun ulkopuolelta

Ratkaiseva käänne tuli kuitenkin vasta myöhemmin.

Perhe sai sosiaalipalvelujen kautta apua, kun palveluntarpeen arvioijat kysyivät äidiltä luvan olla yhteydessä kouluun. Sosiaalipalveluista sanottiin äidille sanottiin, että pojalla on lakisääteinen oikeus tarvitsemaansa tukeen, ja että asia pitää koulun järjestää.

Juuri ennen kesälomaa perheelle ilmoitettiin, että poika pääsisi pienryhmään niin sanotusti ylipaikalle.

Kun uusi lukuvuosi alkoi, pienryhmässä oli ennestään kymmenen oppilasta. Poika oli yhdestoista.

Virallista erityisen tuen päätöstä ei haastattelun hetkellä ole vielä tullut, mutta käytännössä poika on jo päässyt aloittamaan pienryhmässä.

Muutos näkyi saman tien koulun viesteissä ja pojan aurinkoisessa olemuksessa.

– Jo neljäntenä koulupäivänä sain koulusta positiivisia merkintöjä. Se lämmittää kyllä sydäntäni!

"Kyllähän se olisi voinut olla erilaista"

Äiti ei vielä tiedä, onko pienryhmä lopullinen ratkaisu tai riittääkö sen tarjoama tuki.

– Toivon, että se riittää. Pienryhmä on kuitenkin jo selvä muutos verrattuna noin 25 oppilaan yleisopetuksen luokkaan.

Samalla äiti ei pääse irti yhdestä ajatuksesta. Mitä jos tämä olisi tapahtunut aikaisemmin?

– Pojan alakoulussa oli opettaja, joka äidin mukaan osasi huomioida lapsen tarpeet. Poika istui opettajan lähellä ja sai jatkuvaa ohjausta eli opettaja oli käytännössä henkilökohtainen avustaja.

Silloin koulu sujui, mutta yläkouluun siirryttäessä tällaista henkilökohtaista ohjausta ei enää ollut.

– Luotin siihen, että kyllähän ne nyt näkee pojan tilanteen ja diagnoosin.

Äidin mukaan yläkouluun siirtymisen yhteydessä ei kuitenkaan ollut kunnollista siirtopalaveria, mitä alakoulun opettajat ihmettelivät.

Äiti pohtii, kuinka erilainen koulupolku olisi voinut olla, jos tarvittava tuki olisi löytynyt jo ensimmäisenä yläkouluvuonna.

– Koulumenestys olisi ollut pikkaisen erilainen, kun olisi heti alusta saakka pureuduttu siihen oikeasti. Tuntuu, että aika montaa lasta vaan siirrellään.

"Lapsen pitää pärjätä ilman minua"

Äiti kertoo, että vasta nyt perhe on alkanut päästä palvelujen piiriin.

Heidän tukihenkilönsä aloitti kesäkuussa ja kuntoutus alkoi toukokuussa. Myös vanhempien vertaistukea on luvassa syksyllä.

Äiti ei halua kiinniittää huomiota ensisijaisesti rahaan tai edes siihen, kuinka raskasta arki on ollut, vaan pojan tulevaisuuteen.

– Ei se ongelma ole se, että me emme pärjäisi täällä kotona. Mutta kun sen lapsen pitää pärjätä ilman minuakin jonain päivänä ja itsenäistyä.

Siksi äidin mielestä koulun tehtävä ei ole vain saada poikaa selviytymään seuraavasta oppitunnista tai seuraavasta lukuvuodesta.

Koulun pitäisi antaa lapselle eväät aikuisuuteen.

– Kyllähän sellaiset eväät pitäisi pystyä rakentamaan yhdessä koulun ja muiden tahojen kanssa.

Perheelle tällä hetkellä tärkein merkki paremmasta on ehkä kaikkein arkisin.

Poika tulee koulusta kotiin.

Hän on saanut hyvän merkinnän.

Ja hän haluaa tietää, onko äiti jo nähnyt sen.

Äiti katsoo puhelintaan.

Sinne on vielä viime vuonna tullut koulusta Wilma- viestejä jatkuvasti. Merkintöjä siitä, ettei oppitunti ole sujunut. Viestejä häiriköinnistä, levottomuudesta ja siitä, että poika on jälleen poistunut tilanteesta.

Nyt viestit ovat toisenlaisia.

Hyviä merkintöjä.

Ja poika itse huomaa sen.

– Hän sanoi suoraan, kun tuli kotiin, että oletko katsonut Wilma-merkinnät, äiti kertoo.

Pieneltä tuntuva asia on äidille suuri.

– Kyllähän se tuntuu hyvältä. Ja se kyllä näkyy myös siinä pojassa, kun hän tulee kouluun.

Äiti haluaa kertoa poikansa tarinan nimettömänä, koska pelkää asian julkitulon vaikeuttavan pojan tukea ja koulunkäyntiä.

Lue myös: Opettajilta älähdys oppilaiden puuttuvasta tuesta: "Kriteerit näyttävät jopa laittomilta"