Tampere Food Club on keittiön ammattilaisten ja kuluttajien välinen epäorganisoitunut yhteisö, jonka tarkoituksena on nostaa esiin tamperelaista ruoka- ja juomakulttuuria. Vetojuhtana yleensä Chef Santeri. Klubilla on yhtä epäorganisoitunut sivuhaara Tampere Food Club Bloggers. Käytännössä se on kanava löytää yhdellä viestillä useampi paikallinen bloggaaja. Ja käytännössä se on tarkoittanut pääosin ravintoloiden ruokakutsuja.
CAFÉ EUROPA. Kierros alkoi glögeillä ikisuosiota nauttivassa Café Europassa. Päälle yllättävän hyvin ensimerkkejä antavaan talveen sopivaa sangriaa vaaleana ja punaisena versiona. Hiukopalaksi nacholautasia kanalla ja possulla. Muistan nacholautasten olleen vakio särvinkini baarin alkuaikoina 90-luvun lopulla. Tuolloin Europa oli jotain ihmeellistä ja nosti koko kaupungin baariskeneä pykälän ylemmäksi. Tunnelmallisen värikkään ulkoasun idea on säilynyt ennallaan ja samoin asiakaskunnan olemus kolmenkympin molemmin puolin.
NAUGHTY BRGR. Seurueeseen liittyi jo alussa Top Chef -arvonimikettä kantava monsieur Akseli Herlevi, jonka Naughty BRGR:iin taapersimme seuraavat 10 m. 1,5 vuotta sitten Tampereella vain yksi ravintola (Huber) teki burgerin pieteetillä. Sen jälkeen kylään on putkahtanut useampi loistava burgerimesta, joista viimeisimpänä Naughty. Enää en osaa sanoa, missä on paras burgeri, koska raflat ovat onneksi muokanneet kukin varsin eri tyyppisen burgerituotteen ja kyse on enemmänkin hetken mielihalusta.
Olen syönyt Naughtyssa pari kertaa aiemmin. Toinen niistä Helsingissä. Olen maistanut nimikkobursaa sekä kuubalaista versiota, Cuban Fritaa. Erinomaisia molemmat. Herlevi kertoo tavoitteekseen tehdä maailman parhaan burgerin, koska miksi yrittää vähempää? Olen chefin kanssa tismalleen samaa mieltä, että vielä siellä ei olla, mutta suunta on oikea ja panostuskohteet tiedossa. Kypsyydet ovat olleet kohdallani täydellisiä ja ainesosien balanssi kohdillaan, mutta penkiltä en pudonnut. Jäi sellainen positiivisen kytevä fiilis. Kun kuunteli perustajan tarinaa hissukseen ketjuksi muodostuvan Naughty BRGR:in sattumien, vastoinkäymisten ja suosion sävyttämästä alkuajasta vain 1,5 vuotta sitten, ymmärtää, että nyt on päästy jo päällystetylle tielle.
Annosvalinta on helppo. Kuukauden burgerina on Villiporo BRGR (15,90) ja kylkeen bataattiranet (4,20). Kun burgerin Sallan villiporonliha myydään näillä sanoilla, on vaihtoehtoja vain yksi:
”Poroa ei koskaan ruokita ihmisten toimesta, joten eläin pysyy terveenä ja liha maukkaana. (Ruumiinrakenne on myös täysin toinen vs ruokitut porot). Poro syö yli 300 erilaista lapin villikasvia ja sientä. Tänä syksynä on ollut runsaasti sientä, joten laatu on huipussaan. Sallan villiporot teurastetaan syksyllä ja keväällä, ei koskaan keskellä talvea jolloin poron elimistö on selviytymis-modessa ja liha maistuu urealta. Kaikki lihat leikataan käsin Saijan kylällä. Burgeri on tehty Sallan villiporosta, ruskistetuista herkkusienistä, savumajoneesista, puolukkasipulihillokkeesta ja mummunkurkuista.”
Pelkäsin burgerin olevan liian tuhdin makuinen. Liian synkkä. Vääränlaisen lihan väkisinpakottaminen burgeriotsikon alle. Ja hevon, eikun poron kakit sille! Kaikki synkassa. Liha täydellisen mehevä medium, sävyjä sieltä ja täältä ja mummonkurkut tarjoamassa raikkautta sekaan. Maanläheinen, syvä, mutta ei senttiäkään liikaa. En ottaisi joka kerta, mutta sitä on tarjollakin vain marraskuun ajan, joten pure kii.
Bataattiranskalaiset on vaikea laji. Pelkästään niistä ei voi saada rapeita. Yritetty on kotona ja raflassa syöty lötköjä liian monta kertaa. Siksipä en niitä koskaan enää ota ja tilasin ne nyt haasteena. Pieni riisijauhokuorrute pelasti homman upeasti. Toimi.
BARMACIA. Off we go. Horjahdus ulko-ovista oikealle ja saavuimme Meksikoon, Barmaciaan. Huomaan heti alkumetreillä olleeni täysin pihalla paikan nykyluonteesta. Olen poikennut mestassa pari kertaa, mutta aina lauantain baarikierroksen keskellä, pari jo ottaneena ja hätäisesti jonkun cocktailin tilanneena. Tämähän on autenttisinta Meksikoa, mitä Tampereelta löytyy. Ravintoloitsija Leon Aguilera intoutuu kertomaan baarin perusjutuista. Kaikki tehdään itse. Nachotkin. Mezcaleita löytyy maustettuna pitkälti toistakymmentä. Kaikki makusiirapit tehdään tuoreista raaka-aineista.
Leon roudaa paikalle tamaleita. Näitä perinteisiä meksikolaisia piirakoita tms. en ole koskaan maistanut ja siksipä ne valloittavat uudella makuelämyksellään. Täytettynä herkkusienillä, sellaista katuruokaa kotiruokafiiliksellä.
Jälkkäriksi maustetut mezcalit. En muista, minkä maun otin, mutta kyllähän itse maustettu viina maistuu aina käsittämättömän hyvälle tehdasvalmisteisten rinnalla.
Barmacia hämmensi. Miten hitossa mä olen tavallaan tiennyt jutun, mutta en sitten pätkääkään? Pienessä kotikaupungissani on autenttisia makuja tarjoava rafla, jonka olen mielessäni lukinnut ihan kivaksi välidrinksupaikaksi. Shame on me. Täytyy palata asiaan paremmalla ajalla.
DINING 26. Ylitämme kadun ja pääsemme välimerellisten makujen äärelle. Arto Rastaan vetämä Dining 26 on jäänyt ajatuksissani myöskin hieman taka-alalle, koska siitä ei ole ihmeemmin kuuloetäisyydelläni puhuttu. Syytä en tiedä, koska miljöö on erittäin tunnelmallinen ja lista mielenkiintoinen. Pointtina ovat kympin maksavat annokset, jotka toimivat parhaiten jaettuna porukan kesken. Pöytä koreaksi, pullo viiniä pöytään ja ylänappi auki.
Olimme vielä melko täynnä, joten pienet makupalat toimivat parhaiten. Alkuun parmesaani-rosmariinileipää ja tzatsikia. Säpsähdin yksinkertaisen annoksen maukkaudesta ja koostumuksesta. Perään egyptiläistä moombar-makkaraa, paahdettuja kikherneitä ja tomaatti-korianterisalsaa. Lämpimiä eteläisen Välimeren makuja, jotka tähän aikaan vuodesta alkavat tuoda joulua vienosti mieleen. Mun lempikohta syömisessä on maistettuani yllättävän hyvää annosta pysähtyä, hidastaa pureksintaa, tuijottaa annosta, tuijottaa sitten keittiöön, tuijottaa vielä kerran annosta, hymyillä puolisalaa ja jatkaa suupala loppuun. Tässä se tapahtui. Kun vielä jälkkäriksi tuodaan uuniomena-baklavaa, laventelijäätelöä ja kardemummakinuskia, on päätös lähitulevaisuuden ruokapaikalle tehty.
MAJAVA BAARI. Nappasimme Arto Rastaan mukaamme päätöspaikkaan, Majava Baariin. Helsingin Kalliosta Tampereelle uinut anniskeluravintola on rokimpi ja boheemimpi kuin suosimani baarit, mutta oikein passeli harvoin toisiaan tapaavalle poppoolle, jossa tunnelma ja keskustelut ajavat Napue-haikailujen yli.
Tulipa todistettua, että Tampereella voi viettää kattavan ja monipuolisen baarirundin liiemmin astumatta ulkoilmaan. Aleksanterinkadulta löytyy nämä ja saman verran muita mestoja horjahdusetäisyydellä toisistaan. Hauska kokemus! Testaa ite!
