Tuntuu lähtökohtaisesti oudolta, että kotiruoka ja ravintolaruoka ovat omia käsitteitään. Raja on toki häilyvä, mutta Suomessa se on huomattavasti selvempi kuin esim. Välimeren maissa. Italialainen ravintola-annos näyttää kotiruoalta ja valloittaa yleensä maullaan, josta huokuu rakkaus ruokaan. Suomessa ei liiemmin pata- ja klassikkoruokia listoilla näy. Pöydässä jaettava ruoka on yksi tämän hetken ravintolatrendeistä, mutta meilläpäin sitä on näkynyt vain muutamissa ravintoloissa. Olemme pihvikansaa. Ulkonasyöminen tarkoittaa suurelle osalle pippuripihviä. Itselleni ravintolaruoka-käsitteessä oli aiemmin hivenen negatiivinen sävy, joka on sittemmin monipuolistunut. Ravintolaruoka maistuu yllättävän monessa paikassa enemmän tai vähemmän samalta, mikä lienee suosituimpien puolivalmisteiden syytä. Pihvien kastikkeet, burgerien sämpylät ja pihvit, kermainen kanapasta… Näihin täydellisesti kyllästyneenä olenkin jättänyt jo vuosia parinkympin pihvipaikat kokonaan väliin. Voin syödä perusmättöä, kun sille on sopiva hetki tai se on ainoa vaihtoehto. Muuten haluan panostaa ulkonasyömiseen harvemmin, mutta enemmän. On tuskallista maksaa viisikymppiä ravintola-ateriasta, jota paremman olisi onnistunut tekemään kotonakin. Kun budjettia nostaa 70-100 euroon, saan todennäköisemmin makuelämyksiä, jotka muistan seuraavanakin päivänä - joskus jopa vuosien päästä. Jätetään yksi kerta väliin ja syödään seuraavalla kerralla todella hyvin. Ravintolaruoka tarkoittaa minulle myös oman kokkaustasoni ylittävää kokemusta.
Ravintolaruokaa kotona
Täällä ravintoloissa kiinnitetään mielestäni aivan liikaa huomiota annoksen esillepanoon ja ravintolan konseptiin eikä siihen olennaisimpaan eli ruoan makuun. Karu yleistys, mutta pitää valtaosassa rafloja paikkansa. Laadukkaita raaka-aineita ei metsästetä vaan saadaan puolivalmiina ketjujen keskuskeittiöistä. Keittokirjoissa ravintolaruoka paljastuu usein kuitenkin moniulotteiseksi kokonaisuudeksi, jonka valmistukseen kuuluu kotiruokaa useampia vaiheita ja lopputulos on herkullinen osiensa summa. Tämäkin tietty yleistyksenä. Olen kokkaillut viime kuukausien aikana muutaman "ravintolaruoka-annoksen" ja yllättynyt aina positiivisesti. Huikein makukokemus oli Farangin karamellipossu, jonka maku palaa yhä mieliin pelkästä ajatuksesta. Ja ihan itse tein.
Ravintolaruokakirja ...A, Bertha, C... Näiden termien välinen jännite tuli mieleen tutustuessani peritamperelaiseen uutuuskirjaan …A, Bertha, C… . Se nostaa esiin 21 Tampereen parasta ravintolaa, niiden keittiön voimamiehet ja -naiset sekä kultakin edustavan reseptin. Aamulehden ravintolakriitikkonakin toimiva Vesa Laitinen on loihtinut yhdessä Fotofinlandia-palkitun valokuvaaja Maija Tammen kanssa herkullisen makumatkan Tampereen keittiöihin. Valitut 20 + 1 ravintolaa ovat eittämättä myös omia suosikkejani kotikaupungissani. Tuo "ylimääräinen" ravintola tarkoittaa kirjan ilmestyessä vielä avaamatonta, mutta kovilla odotuksilla ladattua Ravinteli Huberia. Kirjan kuvat ovat kauniita ja ravintolaesittelyt miellyttäviä lukea. Reseptit kuvaavat hyvin kunkin ravintolan tyyliä. Monet kirjan keittiömestareista eivät ole kuitenkaan ammattilaisia amatöörikokeille kirjoittaessaan ja resepteihin täytyy perehtyä tavallista tarkemmin ennen ruoanlaiton aloittamista. Annosten osien reseptiikka on irrotettu omiksi kokonaisuuksiksi, mutta järjestys ei ole kronologinen, kuten perinteisissä keittokirjoissa. Vaatiikin hiukan tarkkuutta ja kokemusta katsoa, mitä osaa kannattaa missäkin kohtaa tehdä. Jotkut kypsennysohjeet ovat turhan suurpiirteisiä kokemattomalle kokille. Hienona puolena pidän sitä, että tekniikat on pidetty kurissa ja kotikokkaamisen rajoissa. Oli tuskallista lukea esim. Ravintola Olon kirjaa, jossa jokainen liha kypsennettiin sous vide -tekniikalla tyhjiöpusseissa. Hyllyssä oleva Chez Dominiquen kirja on jäänyt testaamatta kokonaan samasta syystä, mutta se olikin odotettavissa. Ehkä sitten joskus… Hyvin monipuolinen ravintolaruokakirja on myös Christer Lindgrenin Kiehuu! - uusi suomalainen keittiö, josta löysin em. karamellipossun reseptin.
…A, Bertha, C… on suositeltava hankinta hivenen kokeneemmalle kotikokille, joka haluaa välillä haastaa itseään, mutta pysyä mukavuuden rajoissa. Se on hieno lahja niin tamperelaisille kuin ulkopaikkakuntalaisillekin, jotka saavat toivottavasti kimmoketta tulla kokeilemaan, miten täällä Hämeessä rullataan. Siitä riittää iloa, vaikka ei reseptejä kokeilisikaan. Itse olen kokannut kuhaa ja munakoisoa sisilialaisittain, härkää x 2, bataattia ja timjamikastiketta, kuhaa palsternakka-hernemuhennoksella sekä pian kattilaan menevää porkkana-Savuarmas -risottoa. Parit reseptit tulevat ensi viikolla blogiin pienoisen oman muunnoksen siivittämänä.
PS. Vedän Tampere-asioissa avoimesti kotiinpäin ja muistutan myös toisesta syksyn manselaisesta kurmeekirjasta Uusi mustamakkara. Siitä voi lukea enemmän täällä.
